Thursday, January 31, 2019

Karhun kohtaaminen

Täytetty kontio Riihimäen Erämessuilla 2016

Karhu on maamme suurin petoeläin ja eittämättä myös ihmiselle vaarallisin, mikäli olosuhteet kohtaamisessa ovat vääränlaiset. Itse en ole kontiota onnekseni tai epäonnekseni ainakaan toistaiseksi luonnossa kohdannut. Merkkejä niistä kylläkin, kuten 2014 Urho Kekkosen kansallispuiston Hammaskurun tuvalta aamulla lähtiessä, kun viereisen puron vastarannalta löytyi parit karhunjäljet mutaisesta maasta.

Ajattelin tehdä aiheesta postauksen, sillä asia on minulle tällä hetkellä ajankohtaisempi, sillä tulevan kesän vaelluksemme näillä näkymin sijoittuu erämaa-alueelle, jossa karhuja on paljon.

Monet erämailla kulkijat pelkäävät karhun kohtaamista - kuten minäkin - vaikkakin samalla monet heistäkin toivovat kuitenkin karhun näkevänsä, joskin turvallisen etäisyyden päästä - kuten minäkin.

Kuten varmasti moni muukin, niin minäkin olen lukuisia kertoja käynyt mielessäni miten toimia karhun kohdatessa. Asiasta on tullut kerättyä tietoa netistä foorumeilta, informatiivisilta sivustoilta, sekä päässyt juttelemaan aiheesta karhumetsästäjien kanssa Tuntsan seudulla, Kuskoivan kodalla.

Karjalankarhukoira Kuskoivan kodalla

Vaellusnetin foorumeilta löytyy vuonna 2007 aloitettu keskusteluketju karhun kohtaamisesta ja tekstiä on kertynyt ketjuun harvakseltaan vuosien varrella nelisentoista sivua. Ketjusta löytyy paljon erämaita vuosikymmenien varrella kierrelleitä kulkijoita, joista harva on karhuun reissuillaan - tai ylipäätään - törmännyt. Todennäköisyydet karhun kohtaamiselle eivät ole suuret.

Kuten moni karhuja lähestulkoon kuollakseenkin pelkäävä jollakin tasolla tietää, niin lähestulkoon poikkeuksetta karhu säntää ihmistä pakoon heti tämän havaittuaan. Siitä huolimatta saattaa ajautua tilanteeseen, jossa karhu ei niin teekään. Mikäli karhu ei näin toimi, niin se ei vielä merkitse sitä, että karhu olisi aggressiivinen. Se saattaa yksinkertaisesti olla utelias ja puntaroi ensin tilanteen vakavuuden, ennen kuin mitä todennäköisimmin sitten löntystää toisaalle. Tilannetta puntaroidessaan se saattaa nousta seisomaan takajaloilleen nähdäkseen ympäristönsä paremmin ja nuuhkia ilmaa ottaakseen sinusta selvää. Tällöin karhun korvat ovat höröllä ja se on epävarma tilanteesta.

Pahimmat mahdolliset tilanteet karhun kohtaamiselle ovat tietenkin:

 • Karhuemon ja sen pentujen väliin joutuminen
 • Karhun yllättäminen lähietäisyydeltä siten, ettei se ole kulkijaa etukäteen huomannut
 • Haavoittuneen karhun kohtaaminen
 • Karhuun törmääminen sen haaskalla
 • Vapaana oleva koira, joka ensin karhua ärsytettyään johdattaa äkäisen karhun luoksesi

Mikäli karhu kokee, ettei se itse ole perääntymässä (esim. lähellä piileskelevien pentujensa tai haaskan vuoksi), niin se yleensä antaa selvät merkit ihmiselle siitä, että nyt kannattaa lähteä. Se saattaa nousta takajaloilleen seisomaan ja karjua voimakkaasti. Takajaloillaan seisova karhu ei siis ole merkki siitä, että se aikoo käydä ihmisen kimppuun.

Vihaisen karhun korvat ovat usein luimussa, pää matalalla, niskakarvat pystyssä ja se saattaa heilutella päätään sivulta sivulle, neljällä jalalla seisten. Kun karhu tulee kohti tarkoituksenaan käydä päälle, se tulee kohti korvat luimussa ja matalana. Karhut tekevät usein kuitenkin ns. valehyökkäyksiä, joilla ne koittavat vain varoittaa, vaikka harvalla riittää pokkaa jäädä toteamaan valehyökkäys valehyökkäykseksi siinä tilanteessa. Valehyökkäyksessä karhu tulee kohti, keskeyttäen hyökkäyksen joidenkin metrien päähän tai vaihtaa suuntaa kesken juoksun.




Miten ennaltaehkäistä karhun kohtaamista vääränlaisissa olosuhteissa?


Etenkin metsäisemmällä ja sellaisella seudulla, jossa maastonkorkeus vaihtelee, kannattaa pitää liikkuessaan ääntä, jotta karhu voi kuulla sinut, ennen kuin säikäytät astumalla sen lähelle kukkulan tai kiven takaa. Mikäli sinulla on seuraa, niin alituinen jutustelu vaellusseuran kanssa on hyvä keino, joskin karhu yleensä kuulee sinut jo jalkojesi alla rasahtelevista oksista. Jotkut pitävät mukanaan karhukelloja, mutta karhunmetsästäjien mukaan jotkin karhut saattavat yhdistää kellon äänen poroihin, joka ei välttämättä ole hyvä asia.

Toiseksi, mikäli liikut koiran kanssa, etkä siis ole metsästystarkoituksella liikenteessä, niin pidä koira kiinni. Poronhoitoalueellahan me Lapin erämailla vaeltavat toki liikumme muutoinkin, joilla koiraa ei saa edes irti pitää, mutta kuitenkin. Jos ja kun koirasi saa tarpeekseen karhusta syystä tai toisesta, niin mitä todennäköisimmin se hakeutuu sinun luoksesi. Mikäli siis kuulet, että koirasi suunalta kuuluu karjumista tai murahtelua, kannattaa hakeutua mahdollisimman avoimeen maastoon, jotta mahdollisesti koiraasi seuraava ärtynyt karhu näkee sinut hyvissä ajoin.

Mikäli törmäät haaskalle, älä jää tutkimaan sitä pitkäksi aikaa, vaan ota varman päälle ja poistu paikalta pikimmiten. Karhu peittää usein haaskaansa sammalilla tai upottaa sen osittain suohon. Ei kannata jäädä ottamaan riskiä, että onko haaskan itselleen julistanut karhu miten lähellä tai kaukana.

Jos kalastat vaelluksella ja saalista siunaantuu, niin älä jätä perkuujätteitä, kalasta itsestään puhumattakaan lojumaan keskelle leiriä, vaan vie se mieluummin leiristä kauemmas.

Kelpais karhullekin

Jos taas törmäät karhunpentuun, niin poistu rauhallisesti takaisin tulosuuntaasi. Missä pentu, siellä emo. Karhuemot ovat erittäin suojelevaa sorttia, joten älä jää ihastelemaan karhunpentuja, vaikka miten suloisia ne ovatkin.

Ota liikkuessasi huomioon, että karhut liikkuvat iltaisin ja aamuvarhain, kun taas päiväisin ne yleensä lepäilevät suojaisessa paikassa.

Miten toimia, jos kuitenkin satut karhuun lähietäisyydeltä törmäämään ja karhu ei heti pakene paikalta?


  1.  Ennen kaikkea pysy rauhallisena. Älä tee mitään äkkinäisiä liikkeitä tai kovia ääniä.
  2.  Juttele rauhallisella ja matalalla äänellä - ihan mitä vain. Esimerkiksi "minäpä tästä poistun... ei mitään hätää... saat olla aivan rauhassa... jatketaan vain matkaa eri suuntiin" ja niin edelleen. Rauhallisella ja matalalla äänellä jutustelu saattaa rauhoittaa tilannetta.
  3.  Älä katso karhua silmiin, sillä muiden petoeläinten tapaan se saattaa ottaa sen haasteena tai uhitteluna.
  4.  Poistu tulosuuntaasi hitaasti ja rauhallisesti, äläkä missään nimessä käännä pedolle selkääsi. Selän kääntäminen ja varsinkin karhuun selin paikalta pakeneminen saattaa herkästi laukaista petoeläimissä saalistusvietin, jolloin eläin saattaa herkästi käydä päälle.
  5.  Karkuun juokseminen rinkan kanssa tai edes ilman rinkkaa on tyhjä arpa. Karhu juoksee parhaimmillaan 50 km/h, joten tällä strategialla et kauas ehtisi.
  6.  Älä yritä turhaan kiivetä karkuun puuhun. Karhu kiipeää puuhun sinua ketterämmin.


Jos kuitenkin vaikuttaa siltä, että karhu aikoo tulla iholle asti, niin suositelluin keino on heittäytyä vatsalleen maahan, suojata käsillä niskaa ja päätä, sekä olla niin hiljaa ja liikkumatta kuin vain mahdollista. Tämä vaatii rautaisia hermoja, mutta on oman terveyden ja hengen kannalta ihmiselle huomattavasti viisaampi vaihtoehto, kuin fyysiseen kamppailuun ryhtyminen karhun kanssa.

***


Suomen Riistakeskuksen YouTube-kanavalta löytyy ruotsalainen, vajaan puolen tunnin mittainen dokumentti, joka käsittelee karhun luonnetta, ihmisen ja karhun kohtaamista ja muuta asiaan liittyvää. Riistakeskuksen sivulta löytyy myös kaksisivuinen PDF-tiedosto, josta löytyy tietoa karhuista, maamme karhukannoista, sekä jo tässäkin tekstissä mainittua tietoa karhun kohtaamisen varalta.

Jos/kun itse kohtaaminen karhun kanssa ottaakin tapahtuakseen, niin reagointi ei välttämättä noudata ennalta ajateltua, mutta asiaa on hyvä käydä läpi omassa päässään paljon ja usein, jotta sen tilanteen tullen muistaisi välittömästi ja parhaimmillaan tulisi ns. selkärangasta.

Toivottavasti kuitenkaan ei kukaan meistä törmää karhuun, paitsi ehkä turvallisen etäisyyden päässä ja mielellään toki niin, että teleobjektiivi on kamerassa valmiina kiinni ja olosuhteet hyvän valokuvan saamiseen muutoinkin kohdallaan!

Monday, December 31, 2018

Kaldoaivi 2018 - Erämaavaellus hellehelvetissä



Kuten kesällä jo kerroin, niin suuntana oli tälle vuodelle Kaldoaivin erämaa toista kertaa, joskin eri alueella, kuin viime kerralla. Edellisellä kerralla reitillemme ei osunut yhtään tupaa. Tällä kertaa osuisi yksi, mikäli suunnitelmissa pystytään pysymään.

Alunperin tarkoitus oli lähteä erämaahan vesitasolla ja palata sieltä pois patikoiden, mutta erinäisten sattumien summa oli se, että kaksi seurueemme jäsentä joutui perumaan lähtönsä, emmekä saaneet tilalle enää ketään liian lyhyellä varoitusajalla, joten päätimme luopua lentosuunnitelmasta, sillä se olisi käynyt kahdelle hengelle turhan hintavaksi.

Tarkempia sijainteja en tälläkään kertaa kerro, mutta kuvista useimmat tuolla seudulla käyneet tunnistavat vähintäänkin osan paikoista.

Ajelimme yhdessä päivässä koko siivun Tampereelta aina Kaldoaivin erämaan rajoille saakka, jossa turvauduimme paikallisen matkailuyrittäjän palveluihin ja vuokrasimme pienen mökin yöpymistä varten.

Ilta mökissä sujui leppoisasti ja totuttuun tapaan myös positiivinen jännitys ja odotus seuraavasta päivästä oli läsnä aina nukahtamiseen saakka.



Päivä 1:


Olimme sopineet paikallisen kyläkauppiaan kanssa aiemmin, että voisimme jättää automme hänen kauppansa pihaan reissumme ajaksi, joten saavuimme ennen kaupan aukeamista parkkipaikalle viimeistelemään rinkkojen pakkaamisen ja muun valmistelun.

Odotimme vielä kaupan aukeamista, jotta voisin käydä tervehtimässä kauppiasta ja vaihtamassa pari sanaa auton jättämisestä hänen tiluksilleen. Siirsimme auton kauppiaan ohjeistamalle paikalle ja lähdimme kävelemään alati jyrkkenevää tietä läheisen tunturinlaelle, jossa jouduimme jo pysähtymään ensimmäiselle tauolle. Näkymät olivat hienot ympärillämme, mutta hiki virtasi jo tässä vaiheessa vuolaamman puoleisesti.




Tunturinlaelta matka olikin pidemmän aikaa laskua. Kun pääsimme mäntymetsän puolelle, saimme seuraa itikoista. Päivän edetessä aurinko nousi korkeammalle ja perässä tietenkin lämpöasteet. Lämpenevä ilma tiesi tietenkin lisää itikoita, mukaan lukien paarmat.



Päätimme pitää hieman pidemmän tauon eräällä kalliolla, jonka vieressä oli turkoosinsävyinen ja kivipohjainen pikkujärvi tai lampi. Kalliolle tuuli hieman, joten saimme edes vähäsen helpotusta itikoiden invaasioon. Täytin tyhjän vesipulloni. Rantavesi oli yllättävän lämmintä, mutta ihan juomakelpoista.

Lähdimme jatkamaan matkaa alaspäin.

Kenttäpullo ehti lähestulkoon tyhjetä, ennen kuin pääsimme joenrantaan. Täytin vesipulloni ja totesin, että vesi ei ollut koskessa sen lämpöisempää ja mieleen alkoi hiipiä ikäviä fiiliksiä tulevan reissun juomavesitilanteesta.

Ylitimme joen yli menevän riippusillan ja jatkoimme tarpomista koivikossa vielä jonkin matkaa, kunnes pääsimme seuraavalle joelle.



Pystytimme teltan joen toisella puolen matalaan mäntymetsään ja aloimme lämmittämään pussiaterioihimme vettä Trangialla, samalla itikoiden määrää kiroten. Päätimme mennä suorittamaan itse ruokailun viereisen kosken isoille kiville toiveikkaina siitä, että sinne tuulisi edes vähäsen ja itikoita olisi siten vähemmän. Ehkä.

No, ei se tilanne siellä joellakaan parantunut kuin korkeintaan aivan marginaalisesti. Mahat saimme sentään täytettyä, joten huonomminkin olisi voinut kai mennä.

Ruuansulattelun jälkeen kokosimme vavat ja lähdimme jokivarteen.

Tilanne oli järkyttävä. Itikoiden vuoksi oli pidettävä kuoritakki päällä, jolloin hiki virtasi aivan käsittämättömästi, kun lämpötila huiteli edelleen jossakin hellerajan tuntumassa. Hien virtaaminen ei helpottanut paikkoja vaihtaessa, kun joutui kiipeämään välillä metrien korkeuksiin kohoaville isoille kiville ja rämpimään rantaryteiköissä.




Kalojen aktiivisuus joessa oli korkeintaan nollan tienoilla, joten luovutimme kalastuksen suhteen tältä illalta sen tuskallisuuden vuoksi melko nopeasti.

Tiesimme myös, että luvassa oli tälle illalle rankempaa sadetta, joten vetäydyimme telttaan sitä odottelemaan ja itikoilta karkuun. Teltassa oli vielä kuumempi kuin ulkona, mutta sentään sai olla itikoilta rauhassa. Teltassa oli myös sopivasti yllättävän hyvä signaali dataverkolle, joten tarkistelimme sääennusteita ja vähemmän tärkeämpiäkin asioita netistä.

Kovin kauaa emme ehtineet teltassa ollakaan, kun ulompaan kankaaseen ropisi jo vettä aivan kunnolla ja ukkonen jyrähteli suhteellisen lähellä. Sade kesti ainakin toista tuntia ja sateen aikana ehti sopivasti vetää pienet nokosetkin.

Myrsky oli ilmeisesti onnistunut pistämään läheisen maston solmuun, sillä myrskyn jälkeen kumpikaan meistä ei saanut lainkaan enää yhteyttä ulkomaailmaan älylaitteillamme.

Sateen päätteeksi päätimme lähteä läheiselle, epävirallisen oloiselle nuotiopaikalle tekemään tulia märistä oksista. Matkalla nuotiopaikalle kuulimme takaamme puhetta ja huomasimme, että takanamme kävelee kolme miestä. Yksi heistä tuli joksikin aikaa seuraksemme nuotiopaikalle, jossa vaihdoimme kuulumisia tästä päivästä, tulevista päivistä, sekä menneistä reissuista. Kuulemma oli aika raskaat kantamukset, sillä heidän oli tarkoitus saapua erämaahan vesitasolla, mutta ukonilman enteillessä lento oli peruttu ja edessä oli patikointia lentämisen sijasta. Kuulemma oli tarkoitus saada reissusta kasaan juttu Erä-lehteen.



Jäimme Teron kanssa taistelemaan märkien puiden kanssa. Kovan taistelun jälkeen saimme puut palamaan juuri ja juuri sen verran, että saimme käristeltyä makkarat ja metukat iltapalaksi. Iltapalan päätteeksi vuorokausi oli jo vaihtunut uuteen, joten painuimme telttaan nukkumaan ja toivomaan seuraavalle päivälle mukavampaa säätä ja vähemmän itikoita.



Päivä 2:


Heräsimme joskus yhdeksän tienoilla. Teltan absidi oli täynnä passiivisen oloisia hyttysiä. Loikoilimme aamulla pienen hetken ulkona ilman paitoja, koska itikat eivät vielä olleet tulleet esiin piiloistaan.


Aamiaisen valmistumisen aikana ne kuitenkin alkoivat hiljalleen tulla esiin ja leiriä purkaessa niistä alkoikin olla jo harmia.

Pääsimme matkaan hyvissä ajoin, sillä itikoiden keskelle ei huvittanut jäädä istuskelemaan. Eipä niiltä tosin patikoidessakaan täysin turvaan päässyt. Matkan varrella Tero otti osumaa yhden ampiaisenpistonkin verran.


Erään tunturinlaelle päästyämme näimme puuttomalla huipulla ison kiven, jonka päällä päätimme pitää pidemmän tauon, sillä siellä tuntui olevan itikoita niin vähän, että hengähdystauko tuntui ylipäätään vaihtoehdolta.

Viivyimme tunturinlaella lähes tunnin verran, ihan vain ottaaksemme kaiken ilon irti itikoiden vähäisestä määrästä. Se alkoi tuntumaan hiljalleen jo luksukselta.











Lopulta lähdimme jälleen etenemään alemmas, kohti kahta järveä. Pian koivikkoon saavuttuamme saimme jälleen seuraa hyttysistä, mäkäräisistä ja paarmoista. Reittimme kulki kahden järven välistä, jossa intouduimme pitämään pienen tauon ja kahlaamaan matalassa vedessä, jonka pohja oli vetelän hiekkaisa. Edellisenä päivänä tapaamamme seurue näytti pistäneen leirin pystyyn kauempana järveä halkovaan kapeaan niemenkärkeen.

Joku hieno mies oli päättänyt rikkoa rantaveteen lasipullon pirstaleiksi. Liekö kyseisen miehen elämän suurimpia saavutuksia.

Jalkojamme kuivatellessa Teron takinliepeeseen oli kiivennyt eksoottisen värinen hämähäkki. Minun vähäiset tunnistustaidot näiden elikoiden suhteen eivät riittäneet tämän yksilön analysointiin alkuunkaan, joten nappasin kaverista vain kuvan, ennen kuin se hätistettiin matkoihinsa, jotta mekin pääsisimme matkoihimme.


Kuumuus teki jälleen matkan taittamisen tuskalliseksi, joten päätimmekin karttaa tutkiessamme kävellä lyhemmän siivun ja jäädä erään järven rantaan, jonne olisi vielä hieman käveltävää ja mikä ikävintä, erittäin jyrkän tunturinkylkeä pitkin ylös heti hengähdystauon jälkeen.

Askel lyheni ja keuhkojen kapasiteetti ei tuntunut riittävän rinnettä ylös tarpoessa kuumuudessa ja itikoiden kiusatessa jatkuvasti.

Uutta kohdejärveä lähestyessä maisemat ympärillä kävivät kivisemmäksi, mutta entistä kauniimmiksi.

Järvelle saavuttuamme kipusimme ylemmäs, järveä kiertävälle harjulle, josta löysimme sopivan leiripaikan. Maisemat olivat varsin kelvolliset ja toisinaan harjunlaelle jopa tuuli sen verran, että itikat luovuttivat hetkeksi.

Hieman leirin ympäristössä käsi pystyssä kulkiessa löytyi jopa vähäsen dataverkkoakin, jonka toki heti hyödynsin katsomalla sääennusteita. Ennusteet tuntuivat huononevan jatkuvasti. Luvassa oli päivä toisensa jälkeen yli +30 asteen helteitä. Mielessä alkoivat herätä ajatukset siitä, olisiko järkevintä keskeyttää koko reissu.


Ruokailtuamme päätimme lähteä kalaan. Itikkaa oli jälleen sen verran liikenteessä, että kuoritakkiin pukeutumiselle ei muita vaihtoehtoja oikein ollut, vaikka lämpötila oli liian korkea t-paidallekin.

Alkuun molemmilla kävi alamittaisia harjuksia kiinni useampia. Ensimmäistä kertaa kävi niin, että jouduin myös vapauttamaan alamittaisen kalan, josta tiesin, ettei se tule selviämään hengissä. Harjuksenpoikanen oli onnistunut pienestä suustaan huolimatta nielaisemaan kaikki kolme koukkua aivan liian syvälle. Ikävin fiiliksin laskin kalan kellumaan selällään veteen, mutta säännöt ovat sääntöjä. Ristiriitaisia tunteitahan tällainen hetki herätti, mutta ymmärrän kuitenkin säännön tarkoituksen.

Jälkikäteen päättelimme myös, että yksi Teron ensimmäisistä harjuksista taisikin olla mitallinen, kun viimein yhden hieman pienemmän satuin mittaamaan, joka oli melkein mittaluokkaa. No, ei mahda enää mitään.





Kuumuus alkoi ottamaan pannuun sen verran, että päätin lähteä takaisin leiriin. Tero jäi vielä rannalle kalaan.

Kiipesin harjunlaelle ja lähdin kävelemään leiriä kohti, välillä pysähdellen valokuvaamaan lintuja ja ympäristöä. Leiriin päästyäni katselin, kun Tero kauempana taisteli pitkään hauen kanssa, joka lopulta luovutettuaan ansaitsi kuitenkin vapautensa takaisin.






Ensimmäisten harritärppien kunniaksi tarjosin Terolle sikarin, joita olin ihan tätä varten ottanut mukaan pieneksi yllätykseksi. Sikarit olivat ikävä kyllä ehtineet hieman kuivahtaa, vaikka avaamattomassa pakkauksessa olivatkin. Sikarin ohella naukkailimme hieman konjakkia, kunnes päätimme vetäytyä telttaan kuuntelemaan musiikkia hetkeksi ennen nukahtamista.



Päivä 3:


Aamulla herätessämme aurinko paahtoi jälleen taivaalta armottomasti. Tai siis siihenhän me nimenomaan heräsimmekin. Itikoita ei kuitenkaan ollut juuri liikenteessä, niin aloitimme aamun verkkaisella aamupalan laittamisella ja ilman paitoja ulkona makoillen.

Otettua aikamme laiskottelun parissa, päätimme alkaa pistää telttaa pakettiin ja ryhtyä vääjäämättömänä odottavan patikoinnin pariin.

Päivä eteni ja kuumuus kävi entistä sietämättömämmäksi. Kuumuus ****tti osapuilleen tauotta. Tähän päälle Tero keräsi kaksi ampiaisenpistoa lisää tililleen oletettuja paarmoja huitoessaan.


Ylitimme kuivia soita ja kävelimme halki tunturikoivikoiden, kunnes saavuimme joen rantaan, jonka yli oli tarkoitus kahlata. Joki näytti riittävän matalalta ylittämiseen tältä kohtia, kuten olin ilmakuvista päätellytkin. Kalastuksen osalta ei tosin näyttänyt hyvältä juurikin kyseisestä syystä. Juomavedeksi joen vesi oli samaa tasoa kuin aiemmatkin - suhteellisen lämmintä, mutta juomakelpoista kuitenkin.

Joen ympäristö oli kaunista katseltavaa ja pidimmekin joen molemmilla puolilla taukoa, koska kiire ei ollut mihinkään. Katselimme joessa uiskentelevia pikkukaloja, joiden päättelin olevan harjuksenpoikasia. Syötimme niille meitä kiusaavia paarmoja ja katselimme, kun ne kinastelivat suupaloista.



Jatkoimme matkaa kuivan suon yli harjujonolle, joka johdatti meidän saman joen rantaan uudelleen, mutta kauempana. Rantaviivaa pitkin olisimme tehneet reilun kierron, joten olimme päättäneet ennemmin ylittää joen kaksi kertaa eri kohdista päästäksemme suunnitellulle leiripaikalle nopeammin.

Ennen kuin joki ehti tulla näkyviin, kuulimme kosken pauhun. Harjunrinteessä kasvavien koivujen oksat ja lehdet peittivät näkyvyyden äänen suuntaan, kunnes näin oksien välistä vesiputouksen. Kuumuudessa vesiputous houkutteli kovasti, mutta ensin piti hoitaa asiat pois alta tärkeysjärjestyksessä, joka tarkoitti sitä, että joesta yli, ravintoa naamariin ja leiri pystyyn.


Kun teltta, makuualustat, makuupussit ja muut olivat valmiina iltaa varten, palasimme vesiputoukselle. Eipä siinä kauaa ehditty arpoa pitäisikö kastautua, kun pian jo vuorotellen makoiltiin kivisessä altaassa, virtaavassa vedessä vilvoitellen. Jostain syystä itikatkin antoivat meidän olla rauhassa, paarmoja lukuun ottamatta.



Vilvoittelun perään pienet levot teltassa, kunnes koitti ilta ja oli aika lähteä kalaan. Ilma oli aivan tyyni ja lämpötila hellelukemissa. Itikoita oli aivan järkyttävästi, joten päälle oli laitettava verkkotakki, sekä kuoritakki.

Lähdimme katsastamaan lähistön joenhaaroja ja kalastuksen osalta näytti erittäin pahalta, sillä osa uomista näytti kuivuneen näkymättömiin. Kenkien alla olevien kivien alta kuului jostain vaimeaa lorinaa.


Lähdimme jokea alajuoksulle päin, mistä olimme aiemmin tulleet, kun siellä ainakin vettä oli enemmän. Rämpiminen rantapajukossa siinä kuumuudessa ja siinä vaatetuksessa otti päähän aivan mielettömästi. Vaan eipä ollut vaihtoehtoja, jos aikoi kalastaa.

Päästyämme eräälle matalalle lompololle, olimme jo kypsyneet itikoihin ja kuumuuteen totaalisesti, joten sovimme, että Tero heittää muutamat heitot ja sitten palaisimme leiriin. Sitten molskahti. Perkele. Pakko kokeilla itsekin.

Kolmas heitto ja harjus kiinni. Painoa ei tullut otettua, muta mittaa oli 43 cm. Edessä oli siis kalaillallinen.


Palasimme lompololta leiriin harjuksen kanssa ja totesimme, että voisimme paistaa kalan halsterissa, kunhan tekisimme pienet tulet kivisen ja kapean niemekkeen kärkeen, jota ympäröi vesi sieltä mistä kivet eivät, kun oli vielä täysin tyyntäkin. Niemeke oli normaalilla vedenkorkeudella vedenpinnan alla, joten mitään kasvustoakaan siinä ei ollut ja kapea niemeke työntyi pitkälle suuren suvannon keskelle.


Harjuksen syötyämme vetäydyimme yöpuulle tietoisina siitä, että tulevat päivät tulisivat olemaan entistä kuumempia. Luvassa oli useita päiviä putkeen yli +30 asteen helteessä.



Päivä 4:


Heräsimme auringon kirkkauteen ja kuumuuteen. Kuten tavallista, ensin herättyäni tarkistan onko oven takana itikat jo aktiivisena. Jos ei, niin avaan sisäteltan oven alaosan, jotta ilma pääsee edes hieman paremmin vaihtumaan. Sitten vielä yritys nukahtaa pieneksi hetkeksi, joka harvemmin enää siinä vaiheessa onnistuu.

Lopulta on kuitenkin noustava ylös ja suunnattava ulos. Tällä kertaa ulos mennessä suoraan käsiin paistava aurinko kirvelee ikävästi ihoa. Olin ilmeisesti edellisenä päivänä vesiputouksella istuskellessa ja makoillessa polttanut käteni auringossa. Samoin polveni ja reiteni. Niskanikin. Ja minä en pala herkästi. Edellinen kerta taisi olla teini-iässä laskettelurinteessä.


Tarkoitus oli pysyä tällä samalla leiripaikalla vielä yksi yö. Koska taivaalla ei näkynyt pilviä ja luvassa oli sääennusteen mukaan tälle päivälle +31, niin tämä päivä menisi todennäköisesti vedessä ja varjossa yrittäen sietää tätä helvetillistä paahdetta.

Niinhän se päivä sitten menikin. Välillä istuttiin vesiputouksen alapuolisella altaalla, välillä makoiltiin. Välillä noustiin istuksimaan kallion heittämään varjoon rannalle ja välillä käytiin makoilemassa koivujen varjoissa leirissä.

Vedessä meille pitivät seuraa pienet kalat, jotka päättelin harjuksenpoikasiksi. Räpsin niistä kuvia ja videoita, kun ne kävivät näykkimässä ihokarvoja jaloistani tai maistelemassa ihoani. Mitä ikinä tekivätkään, niin se kutitti hieman.




Muut itikat eivät olleet niin pahasti riesana kuin paarmat. Niitä oli käsittämätön määrä. Aiemmilla vaelluksillani paarmoista ei ole ollut riesaa koskaan. Tapoimme paarmoja sen minkä ehdimme ja syötimme niitä välillä harjuksenpoikasille, jotka kävivät repimässä hyönteisen pinnan alle.

Iltapäivällä teimme ruokaa, jonka jälkeen päätin mennä telttaan levolle ja paarmoilta turvaan, vaikka teltassa olikin vielä kuumempi kuin ulkona.


Palanut iho teki makaamisestakin ikävää puuhaa. Oli vaikea löytää asentoa, jossa mikään ei painaisi palanutta ihoa.

Sain kuitenkin nukahdetuksi ja jossakin vaiheessa iltaa heräsin hikisenä ulkona piipahtamaan. Matalalta paistava ilta-aurinkokin kirvelsi vielä vaatteiden läpikin palanutta ihoa. Päätin mennä lähestulkoon samantien takaisin telttaan nukkumaan yöunia.

Päivä tuntui hukkaan heitetyltä.



Päivä 5:


Herääminen toisti jälleen samaa kaavaa, koska sää jatkui jälleen samanlaisena.

Aamiaisoperaatio hoidettiin verkkaiseen tahtiin, jonka jälkeen aloimme pakkaamaan rinkkoja ja purkamaan leiriä. Alunperin tässä leirissä oli ollut tarkoitus olla vielä kolmaskin yö, mutta päätimme koittaa onneamme tuulisemman ja viileämmän sään toivossa ylempänä tunturissa ja lähteä liikkeelle.

Tästä eteenpäin oli pakko käyttää patikoidessakin pitkähihaista paitaa, jotta aurinko ei kirvelisi käsiin niin pahasti. Kävellessä housut hankasivat ikävästi reisistä ja polvista palanutta ihoa.

Matkalla tulimme joenrantaan, jonka olimme luulleet olevan kuivunut. Kyllä siellä vettä oli ihan hyvinkin. Ilmeisesti olimme aiemmin osuneet jollekin vanhalle uomalle, joka näkyy kartassa kivikkoisena linjana. Tuota jokea oli ollut tarkoitus päästä tällä reissulla kalastamaan, mutta nyt siirtyessä ja eritoten siirtymän alkuvaiheessa siihen ei ryhdyttäisi.

Joesta siis yli. Ylityksen jälkeen alkoi nousu tunturinhuipulle, jossa pidimme pienen hengähdystauon maisemia katsellen.

Lähdimme laskeutumaan tunturin toiselle puolen. Emme olleet kovin kauaa ehtineet edetä, kun päätimme jäädä eräälle tunturijärvelle tankkaamaan vettä ja istumaan varjoon hetkeksi.

Jatkoimme noin puolen tunnin päästä matkaa soita ja lammikoita kierrellen, kunnes kohdejärvi tuli näkyviin. Kiersimme järven pohjoispäähän, jossa oli vanha nuotiopaikka. Paino sanalla "vanha".

Täällä oli vanhat kamminjäänteetkin. Itse tulipaikkakin ollut harvalla käytöllä.

Kuumuudessa kärvistellessä jäimme nuotiopaikalle vain istuksimaan varjoon. Normaalista poiketen leirin pystyttämiseen ei vaan jaksanut ryhtyä. Kuumuus vei voimat ja sai hengittämisenkin tuntumaan tukalalta.


Itikat olivat taukoamatta kiusana, kun koitimme sietää kuumuutta varjojen mukana makuualustaa aina tämän tuosta siirrellen, sekä koittaen pysyä jokseenkin järjissään kaiken tukaluudentunteen keskellä.

Tässä päässä järveä rannat olivat liian matalat, soiset ja mutaiset, että olisi viitsinyt lähteä pulahtamaan veteenkään.


Jossakin vaiheessa päätimme tehdä ruokaa. Ruoka ei oikein tahtonut maittaa. Liian kuuma tähänkin touhuun. Ateria jäi siis kesken. Väkisin pystyi syömään vain määränsä verran.

Etsimme lopulta kivikosta paikan teltalle ja laitoimme leirin pystyyn.

Minä menin telttaan itikoita karkuun, vaikka teltan lämpötila oli jälleen ulkoilmaa korkeampi. Tero päätti lähteä kalaan.


Heräsin Teron palatessa. Ei ollut tullut saalista. Tai ainakaan mukaan otettavaksi. Pari haukea oli käynyt kiinni ja samoin yksi alamittainen harjus. Muutaman sananvaihdon jälkeen jatkoin uniani aamuun asti.



Päivä 6:


Päivä alkoi identtisissä merkeissä aiempiin nähden. Elämä alkoi muistuttaa reissussa osittain elokuvaa Päiväni Murmelina.


Laiskanlaisesti aamiaisen jälkeen rinkka kasaan ja teltta pakettiin. Sitten vielä istuskelua ja henkisesti itsensä keräämistä, jotta olisi valmis kärsimään kuumuudessa jälleen rinkka selässä korkeammalle tunturiin noustessa. Myöhemmin tänään olisi tarkoitus pystyttää leiri puuttomalle tunturiylängölle.



Pysähdyimme matkalla pitämään hieman pidemmän tauon kahden pienen tunturijärven rannalla. Kuumuus oli jälleen sitä luokkaa, että päätimme pulahtaa veteen viilentymään.




Matka jatkui korkeammalle tunturiin. Perillä, eräällä tunturijärvellä odotti hienot näkymät. Järven eteläpäähän saapuessamme näimme jonkin matkan päässä kaartelevan kotkan. Vaihdoin kameraan objektiivin ja aloin matkimaan haavoittuneen jäniksen ääntä sen verran kuin osasin. Kotka kiinnitti huomion ääneen selvästi ja kaarteli lentelemään suoraan yläpuolellemme hetkeksi, kunnes oli todennut, että kyseessä olikin kusetus!



Kotka liiteli tiehensä ja me veimme rinkat erään ison, mutta matalan kiven päälle. Äkkiseltään kivisessä maastossa näytti olevan nihkeästi paikkaa teltalle. Tovin ympäriinsä käveltyämme päädyimme jälleen varjoon makoilemaan ja vetelemään välipalaa huiviin. Päätimme lämmittää varsinaiset ateriat myöhemmin ja lähteä ensin kalaan.

Rannoilla oli jälleen harjuksenpoikasia, mutta isommista kaloista kuulimme vain muutamia molskauksia kauempana järvellä. Saalista ei siis tullut, eikä tapahtumiakaan.







Luovutimme kalastuksen suhteen ja menimme laittamaan Trangian tulille. Tämän päivän menulla ollut Thai Chicken -annos tökki jo pahasti. Jotenkin näissä Blå Bandin retkimuonissa tuntui useimmissa olevan jokin samantyylinen maku kaikissa, joka alkoi pidemmän päälle pistää vastaan makuhermoissa. Ateriasta jäi lähes puolet syömättä.

Jonkin aikaa ruuan jälkeen lepäiltyäni lähdin uudelleen etsimään telttapaikkaa ja lopulta löysinkin potentiaalisen alan tähän tarkoitukseen. Hain paikalle teltan ja Teron.

Teltan saatua kasaan laitoin nukkumakamppeet valmiiksi ja aloimme odotella iltaa, jotta lämpötila laskisi hieman.

Sääennuste lupasi seuraavalle päivälle sadetta. Sateen pitäisi alkaa iltapäivällä ja jatkua siitä loppupäivän ja osan yötäkin. Sitä seuraava päivä näytti ennusteissa lähes täysin sateiselta. Päätimme, että jatkamme seuraavana päivänä reissumme varrella ainoalle autiotuvalle, sillä emme halunneet jäädä korkealle avotunturiin viettämään sadepäivää telttaan, kun vaihtoehtona olisi autiotupa. Sade oli silti erittäin mukava muutos säähän. Ehkä se viilentäisi ilmaa edes hieman.

Kävimme kävelemässä lähistön lammikoilla ja ihastelemassa näkymiä ympärillämme, jonka jälkeen vetäydyimme telttaan yöpuulle auringon laskiessa tunturin korkeimman huipun taakse.











Päivä 7:


Aamun suhteen mikään ei ollut muuttunut. Nousin ylös ja ulos teltasta. Itikoita oli liikkeellä niin järkyttävä määrä, että päätin vetää aamupalaksi vain kahvin ja Snickers-patukan.

Kymmenen jäljestä leiri oli purettu ja miehet valmiina matkaan.






Alkuosa matkasta oli soiden, lampien ja järvien kiertämistä. Lopulta pääsimme kauniille purolle, joka luikerteli pienen kurunpohjalla. Purossa näytti viihtyvän useita pieniä haukia. Etenimme puronmyötäisesti, kunnes saavuimme puron ylittävälle polulle. Jätimme rinkkamme polun lähelle ja lähdimme etsimään karttaan merkittyä lähdettä, jonka olin edellisenä päivänä bongannut kartalta.

Itikoita oli jälleen aivan raivostuttava määrä aktiivisena. Löysimme Mapitaren avulla lähteelle nopeasti. Lähteen ääreltä löytyi vieläkin enemmän itikkaa.

Vesi oli jääkylmää! Ensimmäistä kertaa reissussa saimme oikeasti kylmää vettä juodaksemme. Aaaaaah! Mikä helpotus!

Sammutimme janomme ja täytimme pullomme, kunnes lähdimme huitoen takaisin kohti rinkkoja. Rinkkojen luona meitä puolestaan alkoi riivaamaan ampiaiset. Yksi pisti meikäläistäkin ohuen merinovillapaidan läpi. Osuma ei kuitenkaan ollut täydellinen, joten kutina ei ollut paha.

Loppumatka olikin merkittyä reittiä tuvalle saakka. Ei tarvinnut siis pysähtyä ainakaan kartan tutkimisen vuoksi.

Helpotusta toi myös toisinaan puhaltanut tuulenvire. Silloin kun ei tuullut, oli tukalan kuumaa ja kuivaa. Lähteestä otetut vedet pysyivät yllättävän pitkään viileinä, mutta hupenivat kovaa vauhtia kuumuudessa tarpoessa.

Muutamien lyhyempien taukojen ja useamman tunnin patikoinnin päätteeksi saavuimme järvelle, jonka toisella puolelta pitäisi löytyä tupa. Pidimme rannalle päästyämme pienen tauon ja täytimme vesipulloihin edellistä huomattavasti lämpöisempää juomavettä. Ympärillämme oli kauniita, kallioisia kukkuloita, joita tuijottelin isolla kivellä istuen.




Jatkoimme viimeisen kilometrin verran tuvalle, joka onneksemme oli tyhjillään.

Vierestä kulki erittäin matala puro, josta saisi juomavettä. Järvenranta oli liian kaukana, että olisi jaksanut lähteä pesemään itseään ja pyykkiä, kuten olin aiemmin harkinnut tekeväni.

Tuvassa oli kuuma, mutta ulkona itikkaa, joten levitin solumuovimakuualustan laverille ja kävin lepäämään pelkissä boxereissa. Makuulle pistäessäni laitoin merkille, että niskani iho oli alkanut kesimään.

Nukahdin.

Herättyäni huomasin, että tuvassa toimi netti täysin moitteitta aivan sisätiloissakin. Aika kului nettiä selaillessa, kameraa plärätessä ja lepäillessä.


Ruokailu meni taas väkisin syömiseksi. Samasta syystä kuin aiempanakin päivänä. Osa jäi jälleen syömättä.

Sade ei ollut vieläkään alkanut, vaikka taivas oli lähestulkoon pilvien peitossa.

Tero päätti lähteä kalaan ja koska oma näkemykseni on se, että nämä tupien viereiset järvet eivät yleensä hyvää saalista tarjoile, niin minä jäin lyhentämään univelkojani, joita oli kertynyt reissulla hiljalleen joka yö, kun kuumuus oli riistänyt mahdollisuuden nukkua riittävän myöhälle aamuisin.

Pian Teron lähdön jälkeen alkoi sataa. Nyt näytti jo ennuste siltä, että loppureissulla sataisi joka päivä. Lämpötilojen puolesta erittäin tervetullutta, mutta eipä sadekaan mikään aivan optimaalisin säätila ole tähän hommaan.

Havahduin hereille ja istumaan, kun päälle tunnin päästä Tero palasi takaisin tuvalle. Ei tapahtumia kuulemma. Takaisin nukkumaan siis.



Päivä 8:


Edelleen aamulla herätessäni tuvassa oli kuuma. Nukuin koko yön pelkällä makuualustalla ja tyynyllä, kuten aiempinakin öinä.

Satoi edelleen. Välillä hiljempaa, välillä kovempaa. Tämä päivä ja tuleva yö vietettäisiin tuvalla sadetta pidellen ja kropalle lepoa antaen, kun rinkkaa ei tarvitsisi tänään selkäänsä nostaa.

Aamiaisen jälkeen kuuntelimme radiosta lantaa hyödyntävistä ja siitä riippuvaisista kuoraisista ja makoilimme laverilla. Tero katseli puhelimesta formulakisoja ja minä seurasin sivusta, vaikken normaalisti formulakisoja enää seuraakaan.

Päivä kului nettiä selaillessa ja laverilla makoillessa.



Tuvan lattialla oli joko sokeria, suolaa tai tuholaismyrkkyä. Emme maistaneet.

Inariin ei ollut enää metsäpalovaroitusta, joten illalla sateen hetkeksi tauottua laitoimme tuvan pihalle kunnon tulet, jossa grillasin ritilällä metwurstiviipaleita ja jälkiuunileipää. Kuuman ja paahdetun leivän päälle Koskenlaskijaa ja siihen metukkaa. Herrrrkullista!



Lepopäivä tuli tarpeeseen. Etenkin Terolle, jolla jalat olivat hieman turvoksissa.

Sateesta huolimatta ilma oli edelleen liian kuuma. Niin ulkona, kuin sisällä tuvassakin.

Koska ennusteet näyttivät sen verran nihkeiltä sekä lämpötilojen, että sateiden puolesta, päätimme jättää reissussa käyttämättä yhden ns. ylimääräisen yön, joka oli ollut tarkoitus käyttää jossakin leirissä, missä tahtoisi viettää vielä ylimääräisen yön. Kuumuus ja itikat kombona torpedoivat minkä tahansa asian mielekkyyden, mitä reissussa voisi tehdä.

Jo muutaman päivän ajan oli alkanut pyöriä mielessä ajatus siitä, että soittaisimme vesitasokyydin hakemaan meidät pois täältä. Mistä tahansa - jopa vaelluksesta - lähtee iso osa homman mielekkyydestä tällaisen kuumuuden vuoksi.

Kävimme nukkumaan toivoen seuraavan päivän patikointisäätä vähäsateiseksi, sillä sadetta oli seuraavallekin päivälle luvassa ennusteiden mukaan.



Päivä 9:


Yöllä makuupussi toimi jälleen kerran lähinnä ylimääräisenä tyynynä. Heräsimme vielä toistaiseksi poutaiseen päivään. Aamutoimet aina aamiaisesta rinkan pakkaamiseen sai helpottuneena hoitaa sisätiloissa ja ilman itikoiden aiheuttamia häiriöitä.

Ennen lähtöä loput juustot tuvan kompostiin ja niistä jääneet roskat tietenkin mukaan kantoon.

Saimme rinkat selkään ja lähdimme matkaan. Ulkona tilanne itikoiden suhteen oli aivan päinvastainen kuin tuvan turvassa. Aivan järkyttävä määrä hyttystä liikenteessä.

Nousimme pienelle tunturille ja pidimme nousun päätteeksi pienen tauon maisemia ihastelleen ja nauttien tuulenvireestä, joka piti hetkellisesti itikatkin loitolla.

Lähdimme kulkemaan kurua pitkin, jonka pohjalla oli pieniä järviä ja lampia. Seurasimme polkua, joka kulki alarinteessä. Aivan polun vierestä bongasimme neljä eri lähdettä, joita ei oltu merkitty karttaan. Sanomattakin oli selvää, että heti ensimmäisen lähteen kohdalla pysähdyimme täyttämään vesipullomme ja nauttimaan jääkylmästä juomavedestä.




Pitkän kurun päästä päätyyn patikoituamme laskeuduimme alemmas ja saavuimme leveämmänpuoleisen joen rantaan, joka oli määrä ylittää. Siinä pitkävartisia kenkiä ottaessa pois jaloista itikat alkoivat kiusaamaan aivan huolella, joten päätin turvautua hyttysmyrkkyyn. Suihkuttelin myrkkyä päälleni, kunnes tunsin kun jokin lipsahti sormeni alta. Sumutepullon nappi oli jotenkin päässyt irtoamaan ja lensi jonnekin lähimaastoon. Koitin etsiä valkoista muovinappulaa ympäriltäni jonkin aikaa, kunnes homma alkoi tuntumaan niin toivottomalta, että päätin lopulta luovuttaa, heittää rinkan selkään ja lähteä ylittämään jokea.


Jonkin aikaa ylityksen jälkeen saavuimme mäntymetsään, josta erään pienen järven rannalta pitäisi löytyä aiottu leiripaikka tälle päivälle.

Paikkahan kyllä löytyi, mutta se ei ihan vastannut odotuksia. Maa oli niin kivinen, että telttaa siihen oli melkolailla mahdoton yrittää pystyttää ja hyttysiä oli aivan järkyttävä määrä. Järvikin oli liian matala juomavettä ja peseytymistä ajatellen. Pidimme siinä taukoa miettien mitä seuraavaksi. Tauko jäi kuitenkin hyttysten vuoksi hyvin lyhyeksi ja päätimme vain lähteä etenemään ja etsimään jotakin parempaa paikkaa leiriytymiseen.

Lähtiessämme jatkamaan matkaa alkoi ukkostaa vaimeasti.

Edetessämme törmäsimme vain toinen toistaan huonompiin leiriytymispaikkoihin. Jatkuvaa kivikkoa, epätasaista maata, juurakkoa, hyttysiä, ei juomavettä lähistöllä tai vieressä oleva vesistö oli soinen tai liian matala. Molemmilla alkoi hermot kiristyä.

Matka jatkui, kunnes lopulta nousimme erittäin jyrkkää rinnettä ylös ja voimat alkoivat olla finaalissa. Ukkosti jo tiuhempaan ja kovempaa. Hyttysiä oli aivan infernaalinen määrä ilmoilla. Päätimme alkaa katselemaan ylärinteessä potentiaalisia leiriytymispaikkoja, sillä kaikki vastoinkäymiset ja vallitsevat olosuhteet laskivat rimaa leiripaikan valinnan suhteen. Yhden paikan löysimme koivikkoisesta rinteestä, johon voisi teltan jotenkin saada pystytettyä. Potentiaalisia telttapaikkoja etsiessä alkoi ripotella.

Laitoimme kiireellä ulkoteltan pystyyn ja laitoimme rinkat sateelta suojaan. Ennen sisäteltan laittamista paikoilleen huomasimme, että juomavesi alkoi olla lopussa, joten lähdimme laskeutumaan rinnettä alas järvelle täyttämään vesipullot. Laskeutuminen sujui ihan hyvin, vaikkakin järvi oli kauempana kuin oletimme, mutta takaisin tullessa nousu ylös niiltä kohdin oli todella jyrkkä ja raskas nousta. Sen lisäksi housunlahkeet kastuivat täysin märiksi rinteen kasvillisuuden seassa tarpoessa.

Takaisin ylös päästyämme rojahdimme alas tasaamaan hengitystä jyrkän nousun päätteeksi. Sen verran jyrkkä nousu oli, että alas istahtaminen ei ollut punnittu vaihtoehto, vaan voimat olivat aivan lopussa. Hengityksen tasaannuttua laitoin sisäteltan paikoilleen, märät housut pois päältä ulkona ja sisään absidiin. Pääsimme sisätiloihin juuri ajoissa, kun sade yltyi yltymistään.

Solumuovialustat auki ja makuulle kuivattelemaan hiestä koko kehoa pelkissä boxereissa. Tässä vaiheessa sadetta voi jo luonnehtia rankkasateeksi.

Teltassa jauhettiin niitä näitä ja katselimme, kun heinikosta nousi hurja määrä etanoita teltan sisä- ja ulkoteltan kankaisiin. Pitkiä, laihoja ja pienempiä, kuin millaisia etelässä näkee.

Sateen heikennyttyä Tero päätti lähteä huonoista olosuhteista huolimatta kalaan alapuoliselle järvelle. Koska tuultakin oli 7 m/s ja vaatteeni olivat aivan märät, päätin jäädä ennemmin telttaan kirjoittelemaan vaelluspäiväkirjaa. Tai vaellusraportin luonnosta, miten sen nyt ottaa.

Joskus iltayhdentoista tienoilla tuuli tyyntyi. Tero palasi teltalle joskus puolenyön jälkeen ilman saalista. Pieni hauki oli käynyt muutaman kerran kuulemma kiinni.

Juttelimme vielä tovin teltassa makoillen, kunnes väsymys vei voiton rankemmanpuoleisen päivän päätteeksi.



Päivä 10:


Heräsimme hentoon sateeseen. Odottelimme teltassa jonkin aikaa sateen loppumista.

Päätimme pistää leirin kasaan ja tehdä aamiaisstopin vasta matkan varrella, koska itikkamäärä oli siihen hommaan aivan liikaa ja maasto vähän kehnonlaista Trangialle.

Kuljimme tunturinlakea päädystä päätyyn, jossa lopulta laskeuduimme alas purolle, jonka yli oli rakennettu silta. Sillan jälkeen alkoi mäntymetsä, jonka reunaan laskimme rinkkamme ja päätimme pitää tauon. Hyttysten määrä oli niin järkyttävä, että päätin lopulta skipata koko aamiaisen.

Tauon jälkeen eteneminen oli helppoa. Mönkijäuraa tasaisessa mäntymetsässä noin pari kilometriä, kunnes saavuimme lähelle ensimmäisen päivän leiripaikkaa. Hiestä läpimärkinä pystytimme teltan, jonne painuin välittömästi makoilemaan boxereissa.


Hiet kuivateltua iholtani, päätimme käydä katsomassa kartan mukaan lähistöllä olevan hiekkarannan. Ranta paljastuikin hiekan sijasta veteläksi velliksi.

Kävimme läheisellä joella katselemassa virrassa uivia harjuksia. Ikävä kyllä tällä kohtaa lupamme eivät oikeuttaneet kalastukseen. Eipä näillä yksilöillä varmaan alamittakaan tosin ylittynyt, että sikäli ei väliä.

Aurinko alkoi taas paahtaa sen verran kovalla volyymilla ja itikat pyrkivät jokaisesta ruumiinaukosta sisään, joten palasin telttaan makoilemaan. Nukahdin suunnilleen pariksi tunniksi.

Herättyäni lähdimme kalaan samalle joelle, jolla ensimmäisenä iltana kalastimme. Tänä iltana tarkoitus oli kävellä joenvartta pidemmälle.

Ensimmäisenä iltana etenemisemme pysäytti poroaita, mutta tällä kertaa löytyi paikka, josta sen toiselle puolen pääsi, joten mehän sen tilaisuuden hyödynsimme. Poroaidan toiselta puolen löytyi yksi kauneimpia koskia, joita olen eläessäni nähnyt. Ikävä kyllä kuvat eivät tee niille näkymille oikeutta, mutta silmä ja mieli siinä maisemia tuijotellessa lepäsi, vaikka kalastuksen suhteen tapahtumat jäivät olemattomiksi. Yksi pieni hauki kävi kiinni ja siinä se.








Palasimme iltamyöhällä takaisin teltalle ja valmiina nukkumaan reissun viimeinen telttayö. Seuraavana päivänä oli määrä pysähtyä vanhan kaverini mökille yöpymään ja saunomaan. Autolle päästyämme ei ollut ajoa tiedossa seuraavalle päivälle kuin vain muutama kymmenen kilometriä.

Ennen nukahtamista mielen täyttivät ajatukset saunomisesta ja herkuista mitä voisi ns. sivistyksen pariin päästyään tunkea suuhunsa raivolla.



Päivä 11:


Herätys aamuun oli täynnä odotusta. Muista vaelluksista poiketen myös odotusta siitä, että nyt tämä helteessä kärvistely saisi edes hieman helpotusta, kun vaellus olisi ohi ja pääsisi ilmastoituun autoon.

Aamuyhdeksään mennessä leiri oli purettu ja miehet lähtökuopissa, rinkat selässä.

Taitoimme matkaa kumpuilevassa koivumetsässä vajaa pari kilsaa, kunnes saavuimme riippusillalle, jonka ensimmäisenä päivänä olimme ylittäneet. Jäimme keskelle riippusiltaa katselemaan näkyisikö lohia, sillä tässä kohtaa vesistö on lohijokea. Vastoin omia odotuksiani näimme muutamankin lohen, jotka pysyttelivät paikoillaan virrassa. Yhdellä näytti olevan vesihometta tai jokin muu tauti, joka oli saanut aikaan kalan niskaan ikävän näköisen läikän.

Näiden lohien kalastusta oli turha miettiä, sillä lupamme eivät tähänkään osuuteen oikeuttaneet.

Aikamme lohia katseltuamme talsimme joen toisella puolen olevalle laavulle ja pidimme siinä pienen tauon. Hyödynsin laavun pihapiirissä olevaa huussia ja täytimme vesipullot.


Luvassa olisi tästä eteenpäin lähestulkoon pelkkää nousua, joten vettä tulisi kulumaan.

Tauon jälkeen lähdimme nousemaan jyrkkää rinnettä ylös, jonka jälkeen alkoi mäntymetsä. Nousimme mäntymetsässä useamman kilometrin, kunnes saavuimme samaiselle turkoosinväriselle järvelle, jossa olimme pitäneet tauon ensimmäisenäkin päivänä.




Hellesäät pitivät edelleen, joten päätimme käydä pulahtamassa. Vesi olikin yllättävän kylmää, joka ei ollut alkuunkaan huono asia. Liekö sateetkin viilentäneet vettä tai sitten alkureissusta ottamani rantavesi ei antanut oikeaa kuvaa vesistön lämpötilasta. Erittäin virkistävää!

Itseni kuivateltuani puin vaatteet taas ylleni ja aloin kerätä ympäristöstä mustikkaa ja juolukkaa. Mehukasta ja herkullista välipalaa.

Istuskelimme kalliolla hyvän tovin, kunnes oli jälleen aika heittää rinkka selkään ja jatkaa matkaa.




Nousimme lopulta puurajan yläpuolelle, jossa tuuli alkoi olemaan kovemman puoleinen. Ennuste lupailikin vielä tälle päivälle huikeat 18 m/s tuulta, joka kuulosti hieman omituiselta.

Alkuiltapäivästä saavutimme viimeisen tunturin, josta oli enää laskeutuminen tietä pitkin alas kaupalle, jonka pihaan olimme auton jättäneet.

Askel kävi hieman ripeämmin, kun lähestyimme kyläkauppaa ja autoa.

Rinkat autoon, maksuvälineet mukaan ja kauppaan ostamaan porsaan grillikylkeä, kylmää Coca-Colaa ja jäätelöä! Aaaaahhh!



Kyläkaupan terassilla survoimme herkkuja naamariin todennäköisesti sen verran eläimellisesti, että pihaan pysähtyneet kiinalaisturistitkin saivat ihmetellä näkyä bussista ulos astellessaan.

Syömisen ja useamman ostoskierroksen jälkeen kaupan sisätiloissa pakkasimme auton ja ajelimme kaverini mökille saunomaan ja viettämään leppoisan illan, kuukkeleiden vieraillessa välillä seuranamme.


Kuten mistä tahansa vaellusreissusta, niin tästäkin jäi paljon hyviä muistoja. Siitä huolimatta, mikäli vastaisuudessa ennusteet lupaavat tällaisia hellesäitä, niin jätän ennemmin vaikka koko vuoden vaelluksen tekemättä, kuin lähden enää toistamiseen kärsimään kuumuudesta erämaahan. Itikkatilannekaan ei tehnyt asiasta yhtään helpompaa, joten seuraava reissu saa luvan sijoittua elokuun puolenvälin tienoille.