Kalastusvaellus 2016 - Vastoinkäymisiä ja onnenpotkuja Pöyrisjärven erämaassa

Tämän vuoden kalastusvaelluksen suunnittelin niin, että päästäisiin mahdollisimman monelle eri joelle ja koskelle kalastamaan - jalokalaa, mitäs muutakaan. Pääasiallisena saaliskalana todennäköisyyksien mukaan harjus ja pieni mahdollisuus jopa taimeneen. Reitin suunnittelin niin, että soilla oli tarve kulkea ainoastaan yhtenä vaelluspäivänä.

Tällä kertaa reissuun lähti allekirjoittaneen lisäksi kaksi muuta vavanheiluttajaa (Tommi ja Jarno), sekä avopuolisoni Ella, joka kuluttaisi aikaa yksin erämaassa kierrellen sillä välin, kun me muut kalastamme. Minun ja Tommin oli määrä kalastella sekä haspelivehkeillä, että perhovehkeillä ja Jarno puolestaan pitäytyisi kiinni haspelin varressa.

Hieman ennen reissua kyselin kuulumisia Lapin vesistöistä ja huonoa uutista kuului joka puolelta - vesistöt tulvivat joka puolella. Arviot vedenkorkeudesta vaihtelivat puolesta metristä metriin normaalitilannetta korkeammalla. Ennen vaellustamme Pöyrisjärven erämaassa oli kirjaimellisesti hellejakso, joka loppui kuin seinään vaelluksemme alkaessa, kun päivälämpötilat kävivät parhaimmillaan ehkä siinä +13 asteen tienoilla.

Itse vaellusosuus sijoittui välille 31.7. - 11.8.2016.

Päivä 1:

Matkalla yövyimme Tommin tuttavan luona Raattamassa, josta jatkoimme sitten aamulla lyhyen matkan Tunturi-Lapin luontokeskukseen Hettaan noutamaan meille varattu maastokartta. Odottelimme luontokeskuksen ovien aukeamista jonkin aikaa ja kävimme kartan noutamisen yhteydessä nauttimassa viimeisen kerran posliinipytyn tarjoamasta luksuksesta viimeisen kerran lähes kahteen viikkoon.

Kun saimme auton parkkeerattua Näkkälään, ensimmäisiä ajatuksia mielessäni oli, että pakko jättää yksi fleecepaita takin alle, vaikka hetken käveltyäni se pitäisi kuitenkin ottaa alta taas pois. Ilma oli sen verran koleampi kuin etelämpänä, että varusteiden säätämisessä kuntoon parkkipaikalla ei tehnyt mieli vaatetta vielä vähentää.

Rinkan paino oli tällä kertaa melko tarkalleen 25 kg, eli kiloja kevyempi kuin kahdella edellisellä reissulla. Sinänsä ei siis voinut valittaa taakasta.

Retkikunta

Nappasimme hätäisesti ryhmäkuvan, kun kaikki olivat lähtövalmiina. Pari paikallisten koiraa kävi meitä tervehtimässä ja kävelivät jonkin aikaa seuranamme, kun lähdimme taittamaan matkaa Näkkälän parkkipaikalta pohjoisemmaksi, kohti Pöyrisjärven autiotupaa, josta oli määrä seuraavana päivänä jatkaa Näkkälän Eräpalvelun kanssa sovitulla venekyydillä Pöyrisjärven yli kohti Suomajokea.

Ei tarvinnut kovin montaa sataa metriä kävellä, kun oli pakko pysähtyä ottamaan fleecepaita alta pois. Reitti oli helppoa kuljettavaa. Sopivan pehmoista, hiekkaista mönkijäuraa.

Tunnin patikoinnin jälkeen pysähdyimme pitämään ensimmäisen levähdystauon ja nauttimaan maisemista. Korkeat tienpenkat tarjosivat mukavat puitteet istuskeluun. Pilvet tosin roikkuivat matalalla, joten kovin hyvin ei tuntureita päästy vielä ihastelemaan.

Tienpientareella

Golfkenttää?

Hiekkaisen reitin katkaisi välillä tulvineet purot ja joet, jotka pakottivat kiertämään tielle muodostuneet altaat penkkojen kautta.

Jälleen tunnin kuljettuamme päätimme pysähtyä pientä naposteltavaa pureksimaan kauniille paikalle, jossa puro oli muodostanut vähän isomman altaan keskelle hiekkaista kulkuväylää. Samalla sai täyttää juomapullon ensimmäistä kertaa reissussa purovedellä.

Asento

Lepo?

Katsoimme kartasta muutaman kilometrin päästä paikan, jossa pysähtyisimme keittämään kahvi- ja teevedet. Matka jatkui ja tunturit alkoivat näkyä hiljalleen selvemmin ympärillämme. Hiekkaiset laikut maastossa saivat näyttämään alueen jättimäiseltä golfkentältä (huomautettakoon, ettei kuitenkaan mitenkään negatiivisessa mielessä).

Jierstirovanjärven pohjoispuolelta laskevan puron varrelle päästyämme pistimme vedet tulille. Minä ja Ella tyydyimme kuumaan juotavaan ja pikkupurtavaan, kun taas Jarno ja Tommi päättivät syödä lämpimän aterian samalla kertaa.

Tauon päätteeksi kauempaa Pöyrisjärven autiotuvan suunnalta alkoi kuulua mönkijän ääntä. Tervehdin käpälä ojossa mönkijän ollessa lähempänä, jolloin mönkijä pysäytettiin ja moottori sammutettiin kuulumisten vaihtamisen ajaksi.

Mönkijään oli kiinnitetty kalastusvälineistöä, joten jutustelu siirtyi samantien kalaonneen ja kalapaikkoihin. Kerroin myös reissumme suunnitelmasta ja siinä kävikin sitten ilmi, että mönkijän ohjastaja oli Näkkälän Samulin poika ja he olivat juuri käyneet viemässä seuraavaa aamua varten meille veneen autiotuvan lähelle odottamaan kyyditystämme Pöyrisjärven toiselle puolelle.

Kiroilin siinä tuulessa istuskellessani, että ainoa kotiin unohtunut asia taisi olla tällä kertaa hanskat ja sehän korjaantuikin nopeasti, sillä mönkijän tavarasäilöstä löytyi ylimääräinen pari. Mahtava homma ja vielä kerran suurkiitokset joviaalista asenteesta!

Kattila täynnä hyvyyttä!

Ellan välipala

Oma välipalani

Jatkoimme jälleen matkaa ja jonkin aikaa kuljettuamme meidät ohitti neliveto maasturi. Vaikka tie olikin leveä ja hyväkuntoinen, en silti olettanut törmääväni reitillä autoon.

Vajaa pari tuntia taukopaikalta edettyämme saavuimme päivän ainoaan kahlauspaikkaan, josta kuulimmekin Näkkälän Samulin pojalta kavereineen. Pohja oli hiekkainen, joten kahlaus oli erittäin miellyttävä. Kahlauksen päätteeksi Ella keräili hilloja lähimaastosta, kun muut kuivattelivat jalkoja.

Water ahead!

Vesieste ylitetty

Alle kahden kilometrin päässä saavuimmekin autiotuvalle, jossa rinkan räjäytettyäni paistelin valmismuusin seuraksi paketillisen pekonia ja aloin nauttimaan olostani kiireettömästi.

Jossain vaiheessa iltaa tupaa lähestyi maasturi, jolloin ensimmäisenä mielessä kävi, että mahdammeko saada tupaan seuraa. Yllätykseksemme maasturi kaartoi pihan läpi ja ajoi suoraan järveen ja kiersi jokisuun järven kautta vastarannalle jatkaen matkaansa kukkulan taa.

Myöhemmin sama auto tuli samaa reittiä takaisin ja jatkoi Näkkälän suuntaan. Vesiraja nousi renkaiden yläosan tasolle, joten kieltämättä vähän näytti etelän vetelän silmään erikoiselta, mutta kai se käy noinkin.

Katselimme tuuliselle Pöyrisjärvelle ja kävimme nukkumaan odottaen innolla seuraavaa aamua ja venekyytiä järven toiselle puolen, jossa odottaisi reissun ensimmäinen telttaleiri kauniin Suomajoen varressa.

Päivä 2:

Aamulla heräsimme sateen ropinaan ja katse Pöyrisjärven selälle sai pienen epäluulon hiipimään mieliin venekyydin turvallisuudesta ja ylipäätään järkevyydestä.

Aamiaisen jälkeen pakkasimme rinkat valmiiksi ja pian Näkkälän Samuli karauttikin pihaan mönkijällä ja asteli tupaan sateen kastelemana. Heti alkuun hän totesikin, että saapa nähdä uskaltaako järvelle tänään lähteä.

Samuli istui tuvassa seuranamme useamman tunnin ikkunasta järvelle tähyillen ja säänmuutosta odotellen. Ehdimme juttelemaan pitkät tovit niitä, näitä ja kaikkea muutakin. Sää ei kuitenkaan näyttänyt muuttuvan parempaan suuntaan - ajoittain jopa päinvastoin.

Samuli

Samuli kertoi Pöyrisjärvelle huonossa säässä hukkuneista kalamiehistä, joiden mukana meinasi hukkua hänen poikansakin, mutta kykeni lopulta pelastautumaan rantaan uiden. Tuohon säähän teki entistä vähemmän mieli lähteä järveä ylittämään.

Lopulta sovimme, että jäämme tupaan vielä yhdeksi yöksi ja seuraavana aamuna katsotaan, josko sää olisi parempi. Suurpiirteisesti ajankohta seuraavan aamun venekyydille kuului, että "siinä kahdeksan aikaan... tai sitten myöhemmin - ei se niin tarkkaa ole."

Näkymää Pöyrisjärven autiotuvan tiloista

Jarno ei jaksanut enää istuskella tuvassa, vaan kaivoi virvelin rinkasta ja lähti kävelemään läheiselle jokisuulle, josta Samuli vinkkasi.

Hetken päästä Samuli lähti mönkijän selässä sateeseen ja takaisin Näkkälää kohti, jolloin minä ja Tommi kaivoimme myös virvelit esiin ja aloimme kokoamaan vapoja taisteluvalmiuteen. Tupaan saimme myös seuraksi pari läskipyörillä matkaa taittanutta kaverusta, jotka pääsivät päivän päätteeksi kuivattelemaan vaatteitaan lämpimään, jolloin minä ja Tommi suuntasimme tuvan takana virtaavalle uomalle.

Ensimmäisellä heitolla minulla nappasi kiinni ihan hyvän kokoinen ahven ja Jarno sai n. 3,3 kg hauen. Yksi ilmeisen kookkaampi hauki tarttui Tomminkin siiman päähän ja alkoi välittömästi vetää siima suorana uomaa pitkin kauemmas kelan jarrusta pätkääkään välittämättä. Kela surisi kuin viimeistä päivää, kunnes surina yhtäkkiä loppui ja siiman päässä ei enää tuntunut mitään. Hauki oli vetänyt lukkoleikarin suoraksi ja lippa jäi sille tielle. Vierestä tilannetta seuratessani varmistuin siitä, että kala oli todella kookas. Ennätyksen ainekset olivat varmasti läsnä, mutta vihernieriä vei tällä kertaa voiton.

Jarno jätti hauen fileerattuaan kalastuksen siltä erältä siihen ja pysytteli sisätiloissa, ainoastaan poistuen vessaan ja kenttää etsimään puhelimeensa.

Quest for kuuluvuus!

Uoman toisella puolen kaksi kalasääskeä etsi Pöyrisjärven rantavesien yläpuolella ateriaa, yhden korpin hätistellessä sääksiä loitommas, kun Tommi nappaili uomasta hyvän kokoisia ahvenia aivan solkenaan.

Sateisen harmaata

Haukea

Sääksi ja korppi

Tommin ahvenia

Loput päivästä sujui paistetun kalan tuoksussa, läskipyöräkaverusten kanssa kuulumisia vaihtaen, sekä välillä puhelimeen kenttää hakien ja säätietoja päivittäen. Sade hiljeni iltaa kohden, mutta tuuli oli järvellä edelleen kova. Toiveikkain mielin kävimme yöpuulle, sillä vaikka tällaisilla säillä on mukava olla tuvan suojassa, on se täysin oma telttaleiri keskellä erämaata tunnelmaltaan aina omaa luokkaansa.

Päivä 3:

Heräilimme joskus kuuden jäljestä ja aloimme valmistamaan aamiaista ja pakkailemaan jälleen rinkkoja. Sää oli edelleen melko tuulinen, muttei toistaiseksi erityisen sateinen. Pilvet roikkuivat matalalla tunturinhuippuja peittäen.

Lokki

Korppi

Aamutoimet olivat vielä hitusen kesken, kun Samuli ja Taina saapuivat eräiden asiakkaiden kanssa tuvalle mönkijöillä. Liekö syynä pahaenteisesti huononeva sää, mutta Taina tuli patistamaan meitä kiirehtimään rannalle ja kertoi Samulin odottavan meitä siellä.

Menimme Ellan kanssa ensimmäisenä rantaan ja pukemaan pelastusliivejä yllemme. Jouduimme odottelemaan Tommia tovin jos toisenkin, sillä aamiaiseksi jätetyt ahvenen paistot ei ollut hyvä yhdistelmä äkillisen kiireen kanssa.

Saimme rinkat sadesuojineen veneeseen, sen perään myös vaeltajat ja lopulta veneen vesille. Sade oli pahentunut selvästi ja tuulikin oli jälleen pahempaan päin.

Kovin montaa metriä emme ehtineet järvelle edetä, kun pelin henki kävi selväksi. Vesisade kasteli hieman, mutta veneen keulan lyödessä aaltoihin, saimme tämän tuosta päällemme kunnon roiskaisun kylmää järvivettä. Sitä valui hihansuista ja kauluksesta takin sisään ja softshell-housut olivat nekin persuksesta ja haaroista läpimärät (onneksi vain vedestä).

Hetken kuluttua venekyyti hidastui ja Samuli totesi, että pakko kääntyä rantaan, koska veneeseen kertynyt vesi painoi jo aivan liikaa. Toden totta, veneen pohjalla oli 10-15cm vettä, enkä ollut edes huomannut tätä aiemmin. Vene eteni rantaa kohti todella hitaasti, mutta pääsimme kuitenkin rantahietikolle hengissä, joskin vaatteet märkänä.

Saatuamme rinkat rannalle, huomasin minun rinkassani kiinni olleen teltan sisäkankaan valuvan vettä vuolaasti. Kaikki vaatteet päälläni olivat märkänä ja samoin kaikki vaatteet rinkassani. Osittain myös makuupussini. Lähes sama tilanne oli Ellalla.

Kirosin mielessäni, että olin aina lopulta jättänyt pakkaamatta vaatteet muovipusseihin rinkkaan, koska mielessä ei ollut tämän tyyppinen skenaario käynyt. Ajatuksissa oli ollut lähinnä sade, jonka kastelulta voi välttyä vetämällä sadesuojan rinkan päälle. No, oppia ikä kaikki. Kantapään kautta piti tällainenkin asia saada selkärankaan.

Onnettomia olosuhteita puntaroiden Samuli totesi, että "se taitaa tuo Antti olla kirottu mies", johon totesin, että "no, toivottavasti en."

Äyskäröimme veneen tyhjäksi vedestä, lastasimme osan rinkoista Samulin veneeseen ja sovimme, että kävelemme Paskamellan yli rannalle, josta Samuli kyyditsee meidät lompolon toiselle puolen. Rantaan päästyämme Samuli vei ensin Kenttälompolon toiselle puolelle minut ja rinkat. Jäin katselemaan karttaa sillä välin, kun Samuli haki loput seurueesta rantaan.

Samuli näytti kartalta riekkomiesten kämpän ja neuvoi meitä suunnistamaan sinne, jotta saisimme vaatteet, makuupussit ja teltan kuivaksi. Riekkomiesten kämppä sijaitsi Pöyrisjoen rannalla, mutta kysymysmerkiksi jäi, että mahdammeko päästä Pöyrisjoesta yli. Suunniteltu reittimme kuitenkin kulkisi kokonaan joen toisella puolen. Nyt ei kuitenkaan auttanut sitä murehtia, sillä liikkeelle olisi päästävä pian ja päästävä tulien ääreen kuivattelemaan.

Jarno kysyi, että mitä me olemme velkaa, johon Samuli totesi, että "ette mitään", mutta Jarno lykkäsi siitä huolimatta satasen kouraan vaivannäöstä. Saimme rinkat selkäämme ja Samuli hyppäsi veneeseen toivottaen hyvää loppureissua ja pyysi laittamaan viestiä matkan varrelta.

Tiet erkanevat

Vaikka kamppeet olivat märkänä, niin mieli ei ollut toistaiseksi allekirjoittaneella maassa, koska tästä eteenpäin olisi tiedossa jalokalan kalastusta ja kiireetöntä olemista ja elämistä erämaassa.

Kolmisen kilometriä kuljettuamme eteen tuli pitkä ja vetinen suo. Ikäväksemme tuosta suosta oli päästävä jotenkin ylikin. Kuljimme suonlaitaa edestakaisin etelä-pohjoinen -akselilla etsien mahdollista ylityskohtaa. Suo oli kauttaaltaan niin märkää, ettei sinne voinut niin vaan astella. Otimme rinkatkin pois selästä ja etsimme kapeimpia ylityskohtia ja punnitsimme vaihtoehtoja. Koitimme hyppiä mättäältä mättäälle, mutta joka reitillä etenemisen katkaisi ylityskelvoton suo.

Sateessa ja tuulessa alkoi tulla kylmä, kun ei enää edetty rinkka selässä maastossa. Jonkinlainen ratkaisu oli saatava aikaan olosuhteiden pakosta ja päädyimme kaatamaan muutaman huonokuntoisemman koivun lähistöltä, jotta pääsisimme yhdestä kapeasta kohdasta suon yli.

Suon toiselle puolelle päästyämme Jarno paistoi pikaisesti bensakeittimellään eilisestä asti suolassa olleet, viimeiset haukifileet, kun me muut haukkasimme hieman kevyempää ja helpompaa välipalaa. Lisäenergia tulisi tarpeeseen. Koitin pysyä koko tauon ajan liikkeessä, jotta kylmä pysyisi loitompana. Tauolla kävi ilmi, että toinen kenkäni oli läpimärkä, eikä toinenkaan erityisen kuiva.

Jonkin ajan päästä pääsimme jälleen jatkamaan matkaa ja saavutimme poroaidan, jonka ylitimme senkin aika märässä suossa. Viimeisillä kilometreillä allekirjoittanutta oli vaivannut kaiken kukkuraksi vyötäröä hiertävä vyö, joka alkoi tässä vaiheessa tuntua jo todella tuskalliselta. Poroaidan ylittämisen yhteydessä löysäsin vyötä ja nostin housuja ylemmäs, jolloin hiertäminen onneksi helpotti välittömästi.

Jatkoimme matkaa ja tässä vaiheessa molemmat kenkäni olivat jo niin märkiä, että jokaisella askeleella kengistä pursusi vettä pohkeisiini. Kengissä oli siis sen verran vettä, että jalkojen lisäksi sinne ei sitä enempää enää edes mahtunut.

Edessä oli vielä lisää suota ylitettäväksi ja viimeiset kilometrit menivät allekirjoittaneella puhtaassa v*tutuksessa. Motivaatio ei liene millään vaelluksella käynyt niin alhaalla, kuin tämän päivän viimeisinä kilometreinä soilla tarpoessa. Huonoimpia puolia motivaation laskemisessa on muiden joukossa se, että valokuvaaminen jää tyystin. Tälläkin kertaa olisin saanut potentiaalisesti mahtavan kuvan suoraan ylitsemme lentäneestä maakotkasta, jos olisin jaksanut kaivaa kameran käsiini ja napata kuvan - vaan eipä sillä hetkellä kiinnostanut paria vilkaisua enempää maakotka ja valokuvaaminen vielä vähemmän.

Lopulta pääsimme soilta koivikkoon ja mieli koheni hitusen. Hetken koivikossa tarvottuamme koivujen keskeltä ilmaantui eteemme riekkomiesten kämppä, jolle Samuli oli meidät opastanut. Sade oli tässä vaiheessa tauonnut, joten mieli kohentui entisestään. Rinkka pois selästä ja vaatteita kuivamaan. Onneksi sain muilta kuivaa vaatetta päälleni, jottei tarvitsisi märissä vaatteissa odotella. Vaatteita ei kuitenkaan ollut aivan tarpeeksi, joten kylmä vaivasi edelleen. Päivä oli ollut sekä fyysisesti, että henkisesti niin rankka, että oli vaikea saada mitään järkevää aikaiseksi. Sitä vain istui paikallaan ja toivoi, että olisi lämmin ja että kaikki olisi vain yhtäkkiä hyvin.

Vihdoin perillä!

Tommi tai Jarno kävi sytyttämässä takkaan tulet, en edes muista kumpi. Keskittymiskyky oli sillä hetkellä täysin varattu jonkin syötäväksi kelpaavan etsimiseen rinkasta. Jotakin purtavaa oli saatava. Ajattelin, että se varmaan voisi helpottaa oloa.

Totesin makuupussini olevan vain hieman kostea jalkopäästä, joten kävin purtavan jälkeen makuupussiin lämmittelemään ja taisinpa siinä nukahtaakin joksikin aikaa.

Herätessäni mieli oli kohentunut huomattavasti. Itse tehty salmiakkiviina tuli nyt tarpeeseen ja lämmitti niin mieltä, kuin kehoakin. Vaatteiden kuivuminen oli vain ajan kysymys ja sitä odotellessa pystyi jo nauttimaan erämaassa olosta, vaikka telttaan emme vielä Ellan kanssa pääsisikään yöpymään. Vaatteet olivat ykkösprioriteetti, joten teltan ripustaminen kuivumaan ahtaan kämpän sisätiloihin oli seuraavan päivän ohjelmanumerona.

Kasvot pimeässä

"Märkä" oli päivän sana

Päivä oli todella raskas niin fyysisesti, kuin henkisestikin, mutta nyt mieli oli vihdoin raukea ja kulunutta päivää pystyi käsittelemään järjellä ja hieman huumorillakin. Ainakin tuli opittua yhtä, jos toista. Pitkin päivää oli mielessä käynyt uudelleen ja uudelleen Samulin toteamus, että "taitaa tuo Antti olla kirottu mies" ja soilla tarpoessani kengät märkänä vastaukseni tuohon toisinaan muuttui ja löysin itseni miettimästä, että "siltähän tämä vähän vaikuttaa kieltämättä."

Takana oli todennäköisesti tähän mennessä kaikkien eräreissujeni vaativin päivä - jos ei fyysisesti, niin ainakin psyykkisesti.

Takkatulen lämmössä nostin kämpän pimeydessä tuolle kiroukselle keskisormea ja nautin olostani Lapin erämaassa, muutaman metrin päästä Pöyrisjoesta, josta seuraavana päivänä pääsisi kalastamaan harjusta.

Päivä 4:

Yö tuli nukuttua suhteellisen hyvin ja herättyämme laitoimme heti uudet tulet takkaan. Keräsimme naruilta kuivuneet vaatteet pois ja laitoimme uusia tilalle. Kengätkin olivat lähestulkoon kuivat. Vain pientä nihkeyttä oli sisäpuolella kärjissä. Kalaan ei siis tarvitsisi mennä crocsikopiot jalassa, kuten edellisenä päivänä oli mielessä käynyt.

Söimme aamiaisen ja aamiaisen jälkeen sain vihdoin omiakin vaatteita päälleni lämmikkeeksi.

Sääkin näytti huomattavasti paremmalta, sillä sadetta ei ollut havaittavissa, vaikkakin taivas oli harmaana.

Puolenpäivän tienoilla istuimme Ellan ja Tommin kanssa takan äärellä, kun Jarno ihasteli pilvien keskeltä ensimmäistä kertaa reissumme aikana näyttäytyvää aurinkoa ja huusi joenrannalta, että "tulkaa nyt katsomaan."

Jarnon yllätykseksi rantapusikosta kuului vastaus vieraalla äänellä: "No tullaan, tullaan!"

Leiriimme asteli kirjaimellisesti aivan puskista kymmenkunta ihmistä haspeli- ja perhovapoineen. Astuin ulos ja kävin hetimmiten vaihtamaan kuulumisia uusien tuttavuuksien kanssa. Puheesta ei ollut vaikea arvata, että porukka oli Etelä-Pohjanmaalta. Tarkemmin ottaen oli kuulemma kyseessä Ilmajoen kaupungin järjestämä reissu.

Saimme mm. hyviä vinkkejä parista leiripaikasta ja myös joistakin hyvistä harjuspaikoista. Yksi kokeneempi Pöyrisjärven kävijä kertoi, että Pöyrisjoki on sen verran korkealla, ettei suosittele yrittämään ylitystä. Kuulemma hänellekin tutuilla ylityspaikoilla vesi virtaa niin vuolaasti ja korkealla, että ylittäminen olisi hullun hommaa. Reittisuunnitelmamme vaikutti menevän siis totaalisesti uusiksi, sillä alkuperäisen suunnitelmamme mukaan meidän olisi pitänyt päästä Pöyrisjoen itäpuolelle, jossa olisi odottanut useampi Pöyrisjoen sivujoki. Ikävä puoli oli tosin se, että kartan tarkastelun jälkeen tällä puolen jokea emme keksineet tarpeeksi mielenkiintoisia paikkoja, joten reissua olisi typistettävä yhdellä vuorokaudella.

Osa porukasta lähti hiljakseen takaisin omaan leiriinsä, muutaman kalamiehen jäädessä vispaamaan jokivarteen. Ensimmäisen harjuksen noustessa siiman päässä rannalle, tuli meillekin tulipalokiire saada haspelivapa käteen ja päästä kalaan.

Eipä aikaakaan, kun Tommi tartutti ensimmäisen harjuksensa, joka oli tasan alamitan täyttävä. Harjus perattiin ja laitettiin halsteriin odottamaan kypsennystä sillä välin, kun jatkoimme kepin pieksämistä jokivarressa lisäsaaliin toivossa. Allekirjoittaneen suurin kala jäi kuitenkin muutaman sentin vajaaksi alamitasta, joten vapauttelin rannalta kymmenen alamittaista yksilöä, joskin hyvillä mielin, sillä nyt oli päästy sen äärelle, jonka vuoksi tänne tultiinkin.

Reissun ensimmäinen mitallinen harjus

Useampi tunti siis vierähti jokivarressa ja jokainen sai siiman päähän harjuksia, joskin Tommi oli ainoa, joka sai mittakalan. Tommin mittakala syötiin yhdessä sormin suoraan halsterista, jonka päälle söimme päivän varsinaiset lämpimät ateriat. Vatsat täynnä ruokaa sai olla jälleen entistä tyytyväisempi oloonsa erämaassa.

Reissun ensimmäinen kala-ateria

Ilta-aurinko paistoi hetkittäin, kun loputkin Ilmajoen porukasta lähtivät jokivarresta leiriään kohti. Minä puolestani tunaroin takan äärellä, kun siirsin puuta paljain käsin, jonka luulin olleen kuivumassa takan reunalla, mutta se olikin ilmeisesti hetki sitten ollut vielä tulessa, joten sormenpää paloi ikävästi tulikuumaan puuhun. Juoksin rantaan ja pitelin sormea kylmässä vedessä tovin, jos toisenkin. Jonkin ajan kuluttua nousin ja muutaman sekunnin päästä järkyttävä särky levisi koko käteeni. Käsi takaisin veteen siis. Särky helpotti jälleen ja tätä samaa kehää toistin useampaan otteeseen, ennen kuin siedin säryn paremmin. Painuimme istuskelemaan takan äärelle suunnittelemaan loppureissun reittiä ja punnitsemaan eri vaihtoehtoja salmiakkinektarin voimin - minä tietenkin lähinnä lääkinnällisessä mielessä, juu.

Telttakin saatiin vihdoin sisätiloihin kuivumaan ja pakon edessä muuttuvasta reittisuunnitelmasta huolimatta asiat näyttivät olevan varsin mainiolla tolalla. Liekö salmiakkinektari vääristänyt perspektiiviä, mutta onnellisuus vallitsevasta tilanteesta oli joka tapauksessa läsnä.

Riekkomiesten kämppä

Ilta-auringossa 

Näkymää kämpältä rannalle

Mies pimeydessä

Minä ja Tommi odottelimme, että kello alkaa lähenemään puoltayötä, jolloin oli määrä ottaa perhovehkeet ja lähteä kosken niskalle pintaperhoilla yrittämään saalista siiman päähän. Jarno painui telttaan nukkumaan ja Ella jäi kämppään pitämään tulta ja valmistautumaan yöpuulle, kun minä ja Tommi painelimme taas jokivarteen.

Jäimme pienen kukkulan päälle istuksimaan ja odottelemaan tuikkeja. Istuksimme ehkä puoli tuntia, mutta tuikkeja ei vain näkynyt. Samalta paikalta tuli useita tärppejä päivällä ja Ilmajoen porukastakin yksi perhomies sai siitä suunnilleen kiloisen harjuksen. Nyt ei kuitenkaan tilanne vakuuttanut ja lähdimme kävelemään alajuoksua kohti tarkkaillen pintaa mahdollisten tuikkien varalta.

Tuikkien odottelua

Erään suvannon kohdalle jäimme jälleen istuksimaan ja odottelemaan. Joitakin hyvin pieniä tuikkeja näkyi välillä, joten ajattelimme katsoa miten käy vai käykö mitenkään. Heittelimme jonkin aikaa pinkeillä ja mustilla foamimurkuilla, jotka ikäväksemme eivät kelluneetkaan aivan pinnassa. Liekö foami ollut hieman vääränlaista ja sen lisäksi häkilätkin liian harvoja.

Vaihdoin goddard caddista siiman päähän ja ehdin heitellä pienen tovin, kun alkoi hiljakseen taas sadella.

Päätimme, että nyt kun oli vaatteet saatu kerran jo kuivaksi ja seuraavana päivänä oli tarkoitus jatkaa matkaa uutta leiripaikkaa kohti, niin emme ota riskejä kastumisen suhteen. Palasimme siis kämpälle takan äärelle, jossa Ella jo nukkui. Istuskelimme tulen lämmössä ja napostelimme suolapähkinää, suklaata ja muuta herkkua, kunnes uni alkoi vaatia velkojaan ja kintut hakeutuivat kohti makuupussin pimeyttä ja lämpöä.

Päivä 5:

Ohdake

Uusi päivä alkoi aurinkoisena, joten energia ja motivaatio olivat huipussaan. Ajatus rinkan heittämisestä selkään ei tuntunut oikein minkäänlaiselta taakalta, koska edessä oli lyhyt siirtymä - vain noin 3 kilometriä. Määränpääksi siis valikoitui Proksinvainio, sillä Ilmajoen vaellusporukka oli sitä edellisenä päivänä niin kovasti mainostanut. Leiripaikan lähellä oli myös pitkät koskiosuudet Pöyrisjokea, joten suunnitelma vaikutti varsin lupaavalta.

Aamiaisen jälkeen pakkailimme rinkat ja siivosimme kämpän. Luonnollisesti myös varmistimme, että käyttämiemme polttopuiden tilalle etsittiin riittävän hyvää polttopuuta.

Siirtymä alkoi Proksinvuopion kiertämisellä, jonka reunamilla jouduimme jälleen jonkin verran taittamaan matkaa soilla. Yksi purokin piti ylittää kivien päällä hyppien, joskin allekirjoittanut jäi kivelle epäröimään joksikin aikaa, sillä kameraa kantaessa iskee aina tällaisissa tilanteessa tietynlainen rimakauhu. Vaikka kameran laittaisikin drybagiin, niin ajatus jalan lipeämisestä ja kameran kolauttamisesta kiveen pistää hanttiin yllättävän pienienkin riskien ottamisen suhteen.

Lopulta kiveltä päästyäni puron toiselle puolen alkoi aurinkoiselta taivaalta sadella vettä. Heitin sadetakin päälleni ja peitin rinkan sadesuojalla.

Valoa synkkien pilvien keskeltä

Reitin tarkistus

Matka jatkui helpohkona aina Proksinvainiolle saakka. Proksinvainio on laaja ja kumpuileva niitty, jonka heinikon seasta törröttää kauniita katajapensaita. Heti niityn laidalle päästyäni olin leiripaikan valinnan suhteen täysin myyty. Mahtavat näkymät tuntureillekin kaiken lisäksi.

Kovin montaa askelta ei niityn puolella tarvinnut ottaa, kun bongasimme aiemmin jo leiripaikkana toimineen palstan katajien keskellä - liekö Ilmajokelaisetkin leiriytyneet tässä. Paikalla oli nuotiopaikan jäännökset, sekä koivusta tehty runko laavulle.

Kuin tervetuliaistoivotuksena sadekin loppui irroitellessamme telttoja rinkan hihnoista.

Pystyttelimme teltat, jonka jälkeen ryhdyimme virittelemään laavukankaita. Jarno asenteli laavukankaansa koivukehikkoon - minä ja Tommi yhdistimme omamme napeilla kiinni ja pystytimme ne vaellussauvojen varaan vastapäätä koivukehikkoista laavua, jolloin nuotiopaikka jäi laavujen väliin.

Leiri vihdoin pystyssä

Kauniita niittynäkymiä 

Katajapensaita

Lisää leirikuvia

Jarno sulattelee ruokaa

Edellisenä päivänä sormeen tullut rakko

Leirin pystytyksen jälkeen ateriointi oli paikallaan, koska kalaanhan oli päästävä mahdollisimman pian, eikä sieltä huvittaisi palata takaisin leiriin ihan vain, koska ei ollut tankannut tarpeeksi ennalta.

Lähtöä tehdessä työkaluksi valikoitui jälleen haspelivapa. Jotenkin sitä vaan käsi tuntuu hakeutuvan tutumman työkalun ääreen - eritoten kun on jonkinlainen henkilökohtainen paine saada ensimmäinen mittaharjus, siis ensimmäinen ikinä.

Kävelimme Jarnon ja Tommin kanssa rinnettä alas niityltä, kohti Pöyrisjoen rantaa. Rannalle päästyämme totesin mielessäni, että haastavaksi olisi homma näillä rannoilla mennytkin perhovavan kanssa ilman kahluukamppeita, sillä rannat olivat melkoisen pajukkoiset.

Jarno jokivarressa

Olimme ehtineet vispata vapoja ehkä 10-15 minuuttia, kun Tommi nappasi mitallisen harjuksen rantaan. Jarno jäi alemmas koskelle, kun minä ja Tommi piiskasimme kosken niskalle saakka. Vapauttelimme muutamia alamittaisia harjuksia, kunnes päätimme palata leiriin laittamaan ainokainen mittaharri halsteriin ja ottamaan rennosti ilta-auringon värjäämällä niityllä. Seuraavana päivänä oli kuitenkin koko päivä aikaa kalastella pitkää koskiosuutta.

Tommin toinen mittaharri 

Sama kaveri tässäkin

Leiriin palatessamme totesin leirin olevan tyhjä, joten oletin Ellan lähteneen tutkimaan lähiympäristöä. Haravoimme Tommin ja Jarnon kanssa läheistä koivumetsää nuotiopuuksi soveltuvien koivunoksien varalta ja saimmekin melko pian hyvän kasan kuivia oksia kerättyä laavun alle.

Tommi ja Jarno alkoivat sytytellä nuotiota, kun päätin ottaa kameralaukun olalle ja lähteä villasukat ja crocsit jalassa kiertelemään niittyä.

Jonkin ajan päästä yhdellä pienellä kukkulalla seisoskellessani ja valokuvaillessani kuulin muutaman lyhyen vihellyksen. Mietin hetken, että lähtikö ääni jostakin linnusta vaiko Ellasta. Ehkä minuutin päästä vihellys kuului uudelleen ja Ella asteli koivikosta niitynreunaan. Toivotin avopuolisoni tervetulleeksi takaisin leiriin ja kerroin, että iltapalaksi on tarjolla harjusta.

Auringonlasku

Kävelimme takaisin leiriin, jossa Jarno teki yllättävän löydön yhdestä drybageistaan. Jarno asteli nuotiopaikan viereen ja sanoi; "Ette ikinä arvaa mitä mä just löysin..."

Jarno kumosi drybagin sisällön maahan. Drybagista tipahti vaatteita, sekä vaatteiden seassa neljä kappaletta aivan hiljattain syntyneitä pieniä jyrsijöiden poikasia - liekö jokin myyrälaji. Jarno kertoi, että edellisessä leirissä teltan absidissa oli hääräillyt ympäriinsä jokin pieni jyrsijä, joka oli viisveisannut Jarnon ja Tommin läsnäolosta, vipeltäen jalkojen ohi, välillä pysähtyen vilkaisemaan omituisia etelän veteliä.

Reikiä ei ollut varusteisiin onneksi tehty, mutta hieman ikävään paikkaan oli päättänyt myyrä poikasensa synnyttää. Olihan siellä vaatteiden seassa toki pehmeää ja lämmintä, mutta tavaroita pakatessa niiden päälle oli tietenkin sullottu vaatteita ja drybagi sullottu rinkkaan. Kuolleita siis olivat drybagista ulos päästessään.

Vainajat

Myyränpoikaset siivottiin leiristä sivummalle ja huomioi siirtyi harjuksen kypsennykseen. Halsteria käänneltiin ja aseteltiin tarkoin, jotta pinta saa kauniin ruskean sävyn, muttei kuitenkaan pala.

Hieman ennen puoltayötä söimme iltapalan sormin suoraan halsterista. Harjuksen syömisen jälkeen Ella kävi nukkumaan, kun me muut jäimme vielä nuotiolle istuksimaan. Jarno päätti tarjota vielä hetken päästä lisää iltapalaa ja laittoi halsteriin jälkiuunileipää paahtumaan hiillokselle. Paahdetun jälkiuunileivän päälle voita ja meetwurstia - ai, ai, ai, miten herkullista.

Herkkkuja halsterissa

Pääruuaksi harjusta, jälkiruuaksi kenkiä

Pikkuhiljaa viimeinenkin etelän vetelä oli teltassa ja makuupussiin kääriytyneenä, seuraavaa päivää ja sen säätä jännityksellä odotellen.

Päivä 6:

Uusi päivä alkoi tummien pilvien siintäessä horisontissa. Aamiaisen aikana tummempi pilvirintama lähestyi uhkaavasti ja olimme varmoja, ettei kannata lähteä vielä pitkään aikaan kalaan. Pilvet lipuivat kuitenkin ohitsemme ja helpotuksesta huokaisten kokosimme vavat kalastuskuntoon ja painelimme koskelle, kun Ella jäi suunnittelemaan minne lähtisi päiväretkelle.

Tulimme koskenrantaan jälleen samasta kohtaa kuin edellisenä päivänä. Jarno jäi jälleen piiskaamaan samaa pätkää kuin aiemmin, kun minä ja Tommi jälleen lähdimme haravoimaan kosken kivet ja peilit niskalle asti.

Emme ehtineet Tommin kanssa kovin kauas, kun Jarno nappasi päivän ensimmäisen harjuksen ja avasi samalla tilinsä mittaharjusten suhteen.

Jarnon ensimmäinen mittaharri

Lähikuvaa

Hetken päästä bongasimme erään komean peilin, joka oli jäänyt edellisenä päivänä väliin täysin ja jäimme vuorotellen siihen heittelemään. Tommi nappasikin siitä mitallisen harjuksen, jonka jälkeen jatkoimme matkaa ylävirtaan.

Tommin kanssa niskalle päästyämme heittelimme pitkän tovin hyvin ahtaista paikoista, hyvin tiheän pajukon keskeltä. Muutamia alamittaisia kävi siiman päässä, mutta mitalliset eivät meille niskalla näyttäytyneet.

Lähdimme lopulta takaisin alavirtaan ja jäimme heittelemään vielä parit peilit matkalla. Kun olimme jo lähellä Jarnoa, Tommi huomasi unohtaneensa mittaharjuksensa jonnekin. Perkeleitä lensi ilmoille ja Tommin viimeisimpiä heittopaikkoja haravoitiin, kunnes harjus lopulta löytyi kuin löytyikin.

Lähdimme vielä alavirtaan, kohti loppuliukua, jossa emme edellisenä päivänä ehtineet käydä. Jonkin matkaa edettyämme ja peilejä piiskattuamme Jarno päätti lähteä takaisin leiriä kohti ja otti mukaansa harjukset. Minä ja Tommi jatkoimme kalastusta aina kosken jälkeiselle suvannolle asti.

Suvannon keskiväylään pitkälle ulottuva loppuliuku näytti niin hyvältä, että sieltä oli kalaa saatava. Joki oli tässä kohtaa todella leveä, joten pienillä lipoilla virtaaman yli heittely sopivasta paikasta ei joka heitolla tahtonut sujua. Kovin kauaa ei kuitenkaan tarvinnut paikkaa etsiäkään, kun alkoi täkyjä tulemaan. Useaan otteeseen sain kelattua kalan virran yli ja lähemmäs rantaa, mutta kala tempoi itsensä vapaaksi tai en onnistunut tekemään vastaiskua ajoissa. Paikka ja aika oli kuitenkin selvästi oikea. Eikä lopulta aikaakaan, kun sain itsekin vihdoin mitallisten harjusten suhteen tilini auki. Hymy oli herkässä ja moraali nousi taivaisiin.

Ensimmäinen mittaharrini

Heti perään Tommi sai kunnon tärpin ja nappasi päivälle vielä toisenkin mittaharrinsa, jolla oli pituutta 39 cm. Perkaamisen jälkeen Tommi pesi veret käsistään rannalla, jossa oli paljon pieniä harjuksenpoikasia. Veri sai pienet harrit innostumaan ja pinnan alla kävi pian kunnon kuhina.

Palasimme pian leiriin ja yllätimme Jarnon vielä kahdella harjuksella. Noin neljässä tunnissa neljä mitallista harjusta. Nyt oli kalaa päivän tarpeisiin koko leirin väelle. Päätin, että tänään teen koko porukalle kalasopan, johon olin varannut kuivattuja aineksia mukaan. Porkkanaa, perunaa, sipulia, valkosipulia, juuriselleriä ja paprikaa. Sekaan vielä tomaattista Lämmin Kuppia, mustapippuria ja suolaa.

Ellakin saapui leiriin hetken kuluttua päiväretkeltään, kun me muut aloimme fileoimaan harjuksia ja valmistelemaan soppaa. Aineksia oli kuitenkin sen verran paljon, että on toki vähän kyseenalaista voiko tuota sopaksi kutsua, kun nestettä ei sekaan aivan hirveästi mahtunut. Ruokaa oli sen verran riittoisasti, että jouduimme keittelemään sen kahdessa trangian kattilassa, kahdella eri keittimellä ja silti aineksia oli molemmissa kattiloissa aivan piripintaan.

Kalasoppaa, joskin hyvin vähäliemistä sellaista

Ruoka teki kauppansa ja kaikkea ei edes jaksettu syödä. Syömisen aikana taivaanrannasta lähestyi jälleen uusi rintama tummia pilviä. Jälleen onneksemme vältimme pahimmat sateet ja saimme päällemme vain muutaman satunnaisen pisaran. Aivan täysin vatsoin kävimme telttoihin lepäilemään ja annoimme ruuan laskea.

Ruokalevolta herättyäni Ella oli ehtiny jo keräämään ison kulhollisen hillaa. Tommi ja Jarnokin kömpivät ulos teltasta ja ryhdyimme keräilemään lisää polttopuuta lähimaastosta ja kävimme nuotion ääreen iltaa istumaan.

Iltanuotiolla

Tollakasvaara

Tulet parhaimmillaan

Kulhollinen hillaa

Herkkumeri!

Ella tarjosi hillaa kaikille syötäväksi, joka kieltämättä maistui herkulliselta. Ensin väsähti Ella, sitten Jarno. Jäimme Tommin kanssa vielä hyväksi toviksi istumaan kaksin tulen äärelle.

Lopulta nukkumaan käydessäni mielessä oli luonnollisesti seuraavan päivän siirtymä yhden yön leiriin, josta matka kääntyisi viimein kohti länttä ja oikeaan suuntaan autoomme nähden.

Päivä 7:

Aamiaisen jälkeen käärimme leirin kasaan ja pakkasimme rinkat. Haikein mielin jätimme aivan mielettömän kauniin leiripaikan taaksemme. Oikeastaan ainoa huono puoli leiripaikassa oli, että juomavesi oli haettava lähteestä, joka oli ehkä 200-300 metrin päässä ja sinne ei ollut pelkissä leirikengissä asiaa, sillä lähteen ympäristö oli erittäin märkää. Itse vesi oli aivan jäätävän kylmää ja raikasta.

Päivä oli lämmin, mutta t-paitasiltaan ei kyennyt olemaan, koska itikoiden koko kirjo riivasi koko siirtymän ajan. Riitti mäkäräistä, hyttystä ja polttiaista. Itse reitti oli suhteellisen helppoa kuljettavaa, yhtä erittäin pajukkoista ja kosteaa pätkää lukuunottamatta, jolla jouduimme heittämään ensin puron yli rinkat ja sitten hyppäämään itse perässä.

Mönkijäuraa

Lopulta päästyämme kohdejärville edessämme oli vielä yksi kahlaus, joka rannalta katsellessamme näytti paikoitellen suhteellisen syvältä. Kenkiä ja sukkia riisuessamme rannalla kookas hauki molskahti rantavedessä - liekö toivottanut meidät tervetulleeksi tai sitten varoittanut. Yhtä kaikki, kahlasimme veteen ja löysimme lopulta hieman matalamman reitin yli, jossa jääkylmä vesi ulottui vain reisien alaosiin asti.

Yli päästyämme kävelimme paljain jaloin katsastamaan suunniteltua leiripaikkaa, jossa näytti seisovan jonkinlainen metsästäjien tai paikallisten kalamiesten lukittu kämppä.

Jäimme pihapiiriin riisuutumaan ja päätimme mennä kaikki pesulle joenpätkälle, josta juuri kahlasimme yli. Kaikki vaatteet pois ja nestemäistä mäntysuopaa mukaan. Peseytyminen tuli kuitenkin tarpeeseen, sillä ainakin allekirjoittaneesta lähti sellainen haju, että tarkkasilmäisempi olisi saattanut nähdä löyhkän nousevan iholta ja haihtuvan ilmaan.

Hiuksia huuhdellessani kumarruin ja painoin puoli päätä hyiseen veteen ja muutaman sekunnin päästä kylmä vesi tuntui pääkopassa niin jäätävältä, että sain siitä ns. jäätelöpäänsäryn. Särky oli ikävä, mutta tilanne huvitti suuresti.

Peseytyminen virkisti oloa huomattavasti ja oli mahtava tunne saada puhtaat vaatteet puhtaalle iholle pitkästä aikaa. Pukeuduttuamme katsastimme minne saisimme teltat pystytettyä ja kävimme tuumasta toimeen.

Kun leiri oli pystytetty, haukkasimme pientä purtavaa ja päätin, että pidän taukoa kalastuksesta ja lähdin Ellan kanssa huiputtamaan Vuomavaaraa. Otimme päiväreppuihin vielä lisää välipaloja evääksi, jotta huipulle päästyämme saisi levähtää maisemista nauttien ja tankaten lisäenergiaa.

Matka taittui helposti ja nopeasti loivasti nousevassa, koivikkoisessa maastossa. Koivikossa tuloamme säikähti yksinäinen poro, joka säntästi laukkaan nähdessämme meidät. Poroja ei ollut juuri reissulla nähty, joten sarvipää oli tervetullut näky. Jotenkin vaelluksella porojen läsnäolo on kuin piste iin päälle, että "olet kuin oletkin Lapissa".

Vuomavaaran rinnettä ylös noustessamme ylitsemme lensi muutaman kerran jotakin lintuja, aivan kuin hätistäen meitä kauemmas. Ensin oletin niiden olevan tiiroja, mutta tarkempi silmäys kameran läpi muutti mielipiteeni ja päättelin lintujen olevan tunturikihuja.

Tunturikihu

Päästyämme Vuomavaaran laelle kävimme kiville istuksimaan ja nauttimaan maisemista. Pian alas istahdettuamme läheltä kuului tuttu piipitys. Seuranamme oli myös kapustarinta, joka muistutti tämän tuosta olemassaolostaan hieman surumielisellä äänellään.

Maisemat olivat komeat. Laelta näkyi Pöyrisjärvelle asti ja sen taaksekin. Itään avautuivat näkymät suurelle suolle, jonka läpi Pöyrisjokikin luikertelee. Siellä täällä kauempana taivaanrannassa näkyi mahtavia, jyrkkämuotoisia tuntureita.

Kapustarinta

Ella nauttii olostaan

Tähyilijä

Tunturit kauempana

Samat tunturit vielä kauempana

Laajat suoalueet itäpuolella

Kännykässäkin oli kenttää, joten käytimme tilaisuuden hyväksi ja otimme pienen hetken yhteyttä eteläiseen Suomeen.

Merikotka lensi ylitsemme ja jäi kaartelemaan jonkin matkan päähän taivaalle, riesanaan jokin pienempi lintu, joka selvästi haastoi riitaa. Riidanhaasto oli kuitenkin hyvin yksipuolista ja kookas koukkunokka kaarteli ympyrää aina korkeammalle kohoten, kunnes lopulta liihotteli pois.

Kunnon kuvaa en ikäväkseni ilmojen kuninkaasta saanut, sillä 55-200mm tele ei riittänyt pääsemään tarpeeksi lähelle.

Kehno kuva merikotkasta

Jarno

Iloinen Ella

Jarno dataamassa

Leirimme sijaitsi tuossa kapeassa kohdassa, kahden järven välissä...

Tuossa noin.

Lähdimme kiertelemään laakeaa huippua ympäristöä katsellen, kun yhtäkkiä länsirinteellä hohti tutun näköinen majakka. Räikeän väriset vaatteet oli helppo erottaa luonnollisten värien keskeltä. Jarno oli päättänyt lähteä peräämme huiputtamaan Vuomavaaraa, koska kaloista ei ollut näkynyt minkäänlaisia merkkejä. Tommi oli jäänyt vielä sitkeästi yrittämään.

Räpsin jonkin aikaa kuvia, kunnes jätimme Jarnon ottamaan yhteyttä kotopuoleen ja lähdimme verkkaisesti laskeutumaan rinnettä viistosti alas.

Alas päästyämme näin vielä Jarnon seisomassa huipulla. Hetken katselimme onko mies jo tulossa alaspäin, mutta paikallaan näytti seisovan, joten jatkoimme matkaa kohti leiriä.

Huippumies

Leiriin päästyämme Tommi oli vaihtanut kalastuksen mustikoiden poimintaan. Ei ollut kuulemma koko aikana näkynyt ainoatakaan merkkiä kaloista.

Kaivoimme Trangian esille ja ryhdyimme ruuanlaittoon. Jarno asteli hetken kuluttua koivikon keskeltä leiriin ja teimme pienet tulet valmiille nuotiopaikalle telttamme lähelle.

Iltatulilla

Takana ilmeisesti jokin paikallisten kämppä

Nautittuamme päivän ainoan lämpimän aterian sulattelimme nuotiolla jonkin aikaa ruokaa, mutta kävimme kaikki tällä kertaa suhteellisen aikaisin nukkumaan, pienen sateen enteillessä muutamilla pisaroilla. Seuraavana päivänä olisi jälleen purettava leiri ja jatkettava matkaa. Muutenkin, yhdelle päivälle olikin jo tullut liikuttua varsin riittävästi, joten uni kyllä maittaisi.

Päivä 8:

Yöllä oli satanut ja mikäli aurinko olisi yhtään pilvipeitteen seasta pilkistänyt, olisi se saanut teltan pintaan jääneet vesipisarat kiiltämään kuin tähtitaivaan - vaan eipä pilkistänyt taaskaan. Tasaisen harmaan taivaan alla heräilimme verkkaisesti uuteen päivään ja ryhdyimme valmistamaan aamupalaa.

Aamupalan sujahdettua kurkuista alas, varauduimme mahdolliseen sateeseen ja lähdimme matkaan sadevaatteet päällä.

Päälle tunnin verran kuljettuamme törmäsimme jonkin eläimen kaivamaan koloon. Liekö ollut asialla ahma tai kettu. Kettu olisi ehkä todennäköisempi, mutta kolon viereen oli pehmeään maahan jäänyt muutamia jälkiä, jotka olivat aivan liian isoja ketun jättämiksi.

Tommi for scale

Jätin värit vain jäljen kohdalle, jotta se olisi helpompi erottaa maasta

Olimme selkeästi porojen liikennöimällä alueella, sillä poroja alkoi näkymään nyt aiempaa tiuhempaan. Puolitoista tuntia edellisen pysähdyksen jälkeen jäimme katselemaan erään järven päädystä viereisellä rinteellä jolkottelevia poroja, joista yksi täysin valkoinen vasa erottui harmaa-rusehtavista kavereistaan selkeämmin kivistä rinnettä vasten. Viereisellä järvellä puolestaan yksinäinen kaakkuri uiskenteli ja sukelteli ruokaa etsien.

Reittivaihoehtojen puntarointia

Yksinäinen valkoinen poro

Pari tuntia myöhemmin olimme jo kohdejärven läheisyydessä, mutta matkan tekeminen hidastui huomattavasti, sillä maasto muuttui todella kivikkoiseksi.

Tommi ja Jarno olivat jo painelleet edeltä leiripaikkaa etsimään, kun minä ja Ella huomasimme alle 10 metrin päässä liikettä. Kärppä kurkisteli meitä kivikosta uteliaana. Se sujahti piiloon ja palasi aina kuitenkin takaisin katsomaan, ikään kuin varmistaakseen, ettei ollut nähnyt näkyjä. Jäimme useaksi minuutiksi katselemaan kivikossa vipeltävää pörröistä pötköä.

Utelias kaveri

Tommi ja Jarno olivat löytäneet kelvollisen leiripaikan, jossa oli nuotopaikan perusteella pidetty leiriä aiemminkin. Otin rinkan selästä ja istahdin hetkeksi isolle kivelle lepäilemään, kun huomasin pienen seuralaisen samaisella kivellä. Sisilisko liikehti jäykähkön oloisena kivenreunalla. Liskoparka - ei ole näillä säillä auringosta hirveästi iloa.

Sissy-Lisko

Pystytimme teltat ja ryhdyimme tekemään ruokaa. Tommin ja Jarno olivat kokkaamisessa ja aterioinnissa meitä nopeampia ja ryhtyivät valmistautumaan kalastukseen. Jo ennen saatuani oman ateriani eteeni, alkoi syöminen kiinnostaa aiempaa selvästi vähemmän, kun Tommi jo avasi päivän tilin nappaamalla nelikymmensenttisen harjuksen. Malttamattomana päätin, että ruoka saa luvan olla nyt valmista ja aloin syömään. Hotkin ruokaa kattilasta niin nopeasti kuin pystyin ja vain sen verran, kuin oli tarpeellista, jonka jälkeen kiirehdin penkomaan kalastusvälineet rinkasta esiin ja painelin rantaan.

Jälleen yksi mittaharri Tommille

Ruuanvalmistusta

Taisi olla viides tai kuudes heitto, kun siiman päässä värähti. Hyvin pian vastaiskun jälkeen tuntui, että koukussa oli kiinni ihan kookas yksilö. Hauki se ei tuntunut olevan ja pinnalla pärskähtäessään kalan kylki paljasti saaliin harjukseksi.

Ensimmäistä kertaa meni jo oikeasti väsyttelyn puolelle ja jouduin säätämään kelan jarrua pariinkin otteeseen. Sain kalan kuitenkin hilattua rantaan asti ja jo rantavedessä vaikutti siltä, että kyseessä oli tähän mennessä reissun suurin harjus kyseessä.

Kalaa oli jo yhdelle illalle riittämiin, joten kalastus sai riittää tältä päivältä ja vetäydyimme kaikki leiriin - osa etsimään polttopuuta lähimaastoista iltaa varten ja minä punnitsemaan ja mittaamaan kalani tarkemmin. Toden totta, kyseessä oli reissun toistaiseksi isoin harjus. Painoa oli 820g ja mittaa 44 cm.

820 grammaa ja 44 cm täyttä harjusta!

Kuva punnituksesta

Punnitsemisen ja mittaamisen jälkeen siirryin rantaan perkaamaan saalista. Eräälle märälle rantakivelle astuessani jalka luiskahti ja kaaduin perseelleni mutaiseen rantaan, samalla kun harjus lensi kädestäni kaaressa rantaveteen. Räpiköin nelinkontin salamannopeasti rantaveteen ja onnekseni sain kurkotettua harjuksen vielä kiinni.

Virittelimme minun ja Tommin laavukankaat matalaksi suojaksi rinkoille ja Jarnon laavukankaan nuotiopaikalle suojaksi tuulelta ja mahdolliselta sateelta.

Tästä illasta oli otettava ilo irti, sillä säätiedot olivat lupailleet koko seuraavaksi päiväksi sadetta, joten tiedossa oli isolla todennäköisyydellä enemmän kuin tarpeeksi teltassa oleilua.

Jarno oli lupautunut paistelemaan harjuksen pannulla voissa, joten mies ryhtyi toimeen. Voissa paistetut harjukset meille tarjoiltiin jälkiuunileipien päällä, joten kyllä kelpasi. Nyt oli kaikki kohdallaan. Tämä oli ollut ainakin itselleni toistaiseksi reissun paras päivä. Reissun isoin harjus, kohtaaminen uteliaan kärpän kanssa, sekä varsin mainio sää. Tätä kelpasi fiilistellä. Fiilistelyn lomassa aika riensi sen verran, että pian harjukset olivatkin valmiita toimitettavaksi ääntä kohti. Erittäin makoisaa.

Leiri

Leiri ja järvi

Laavun alla

Viihdyimme nuotiolla yömyöhään ja olostamme nauttien, vaikkakin tuulensuunta suhteessa laavukankaaseen ja nuotioon sai välillä laavukankaan alusen täyttymään savusta ja hengittäminen kävi ajoittain laavukankaan suojissa mahdottomaksi, joten välillä oli seisoskeltava ottamassa happea nuotion toisella puolen.

Keräilimme vielä polttopuita seuraavan päivän sateita silmällä pitäen laavukankaan alle suojaan.

Kun silmät olivat tarpeeksi väsyneet valvomisesta ja siitä kaikesta savusta, vetäydyimme yksi kerrallaan telttoihin odottamaan jännityksellä seuraavan päivän säätä. Ennen nukkumaan menoa ripotteli jo välillä hieman vettä, mutta sen verran vähäisesti, ettei sitä tarvinnut käytännössä lainkaan huomioida.

Päivä 9:

Heräsimme seuraavaan päivään, joka jälleen alkoi harmaana, muttei toistaiseksi sateisena. Yöllä nukkuessamme teltan ulkokankaasta päätellen oli satanut jonkin verran.

Söimme aamiaisen ja aloimme miettimään vaihtoehtoja päivän aktiviteeteille. Tuulta oli sen verran, että perhokalastus ei tulisi kyseeseen. Jarno sanoi, että harkitsi lähtevänsä käymään läheisellä harjulla kentän perässä, jotta voisi ottaa yhteyttä ulkomaailmaan ja tarkastaa sääennusteet. Ella päätti lähteä mukaan. Minä ja Tommi jäimme leiriin odottelemaan.

Jarnon ja Ellan palatessa leiriin, he olivat innostuneet reippailusta sen verran, että halusivat lähteä vielä Jierstivaarankin huiputtamaan, vaikka ennusteidenkin mukaan tänään pitäisi sataa ihan kunnolla. Vielä ei toistaiseksi satanut, mutta ennusteet eivät itseäni hirveästi vakuuttaneet ajatuksen järkevyydestä, joten koitin toppuutella Jarnoa ja Ellaa.

Jarno ja Ella kuitenkin olivat innostuneet Jierstivaaran huiputtamisesta jo sen verran, etten saanut heidän mieltä enää muuttumaan. Itseäni harmitti, sillä sääennusteen vuoksi en kokenut järkeväksi lähteä huiputtamaan tänään, koska seuraavaksi päiväksi oli lupailtu parempaa säätä, mutta sitten taas ei huvittaisi yksinkään lähteä Jierstivaaralle seuraavana päivänä, kun Jarno ja Ella olivat lähdössä jo nyt.

Tommi puolestaan päätti ottaa varman päälle ja antaisi jalkansa levätä, joka oli vihoitellut penikkataudin tapaan jo pari päivää. Jierstivaara oli kuitenkin tietääkseni Pöyrisjärven erämaa-alueen korkein huippu, joka ylsi lähes 650 metriin merenpinnasta.

Lopulta päätin vastentahtoisesti lähteä mukaan Jierstivaaralle, joten päiväreppua pakkaamaan ja sadevaatetta päälle ja matkaan vielä kun oli poutaa.

Ensitöiksemme jouduimme jälleen rämpimään suhteellisen märällä suolla useamman sata metriä. Alun soiden jälkeen lähdimme nousemaan pikkuhiljaa korkeammalle, jossa muutama poro tuijotteli meitä hetken, todeten sitten, ettei meissä ole mitään erityistä ja jatkoivat matkaansa.

Porot

Korkeammalle tunturia noustessa jaksoi ihmetyttää miten korkealle nämä suoalueet oikein ulottuvat, kun tämän tuosta niitä tuli eteen ja osa oli todella märkiä. Yksi kaistale näytti ulottuvan korkealle rinteeseen - reippaasti yli viiteensataan metriin. Olosuhteet eivät siitä kuitenkaan juuri parantuneet, sillä ikään kuin meille ilkkuakseen, että tätäkö te muka kutsutte märäksi, alkoi vihdoin se sade, jota oli koko päivälle lupailtukin.

Alkuun sade oli vain kohtalaista, mutta lopulta Jierstivaaran huipulle päästessämme satoi jo kunnolla.

Jierstivaaran huipulla on Struven ketjun piste, jota ei ole vaikea huomata, sillä se on kivistä koottu iso tornimainen rakennelma. Kuvia ei ikävä kyllä ole tarjoilla huipulta, sillä sateen yllyttyä pistin kameralaukun drybagiin ja pidin sen visusti siellä.

Jarno otti puhelun kotopuoleen, kun minä ja Ella koitimme löytää kivitornin suojista edes jonkinlaista suojaa sateelta, mutta huonolla menestyksellä. Sateen lisäksi kylmä tuuli alkoi jäätää käsiä. Näkyvyyskin oli sateen vuoksi onneton, joten päätimme lähteä melko pian takaisin leiriä kohti.

Rinnettä alaviistoon kulkiessamme tuuli ja sade yltyivät yltymistään ja aiemmin ylittämämme useat suo-osuudet olivat entistäkin märempiä. Oli mahdotonta ylittää suo-osuudet astumatta välillä 10-15 cm pelkkään veteen.

Olosuhteet ottivat päähän, mutta eniten otti päähän se, että lähdin kuin lähdinkin tälle päiväretkelle, vaikka tiesin millaista säätä tälle päivälle oli luvassa. Hermo meni välillä suolla tarpoessa sen verran, että tuli turhanpäiten tiuskittua ääneenkin. Välillä ei saanut ainoallekaan järkevälle ajatukselle pääkopassa tilaa, kun sen tilan valtasi lähinnä ajatukset: "Minähän sanoin!" ja "Miksen vain jäänyt leiriin?"

Pitkänhuiskeana kaverina Jarno hiihti edeltä kuin hirvi.

Päästyämme alavammalle maalle vaatteemme oli melkolailla läpimärkiä, mutta edessä oli vielä pahin suo-osuus, jolla päiväretken starttasimme ja se oli jo silloin todella märkä, joten nyt koitimme löytää vaihtoehtoisen reitin takaisin leiriin.

Ellalta loppui kärsivällisyys ja hän päätti lähteä märimmän suo-osuuden yli. Minä kuitenkin kiersin kauempaa, mutta eipä siitäkään lopulta paljoa iloa ollut, sillä suon jälkeiselle purolle päästyäni kenkäni olivat läpimärät. Kengät otin kuitenkin pois, mutta sukat jätin jalkaani kun ylitin puron.

Jarno ja Tommi istuivat laavukankaan alla pitämässä sadetta, kun saavuin kiroillen leiriin ja ryhdyin riisumaan vaatteita, jotta saisin kuivia vaatteita päälleni. Sateessa ja tuulessa olikin sitten oma projektinsa miettiä, miten vaatteet saisi jotenkin kuivaksi. Ei voinut taas kuin kirota mielessään, että miksen jäänyt leiriin, kuten alunperin olin ajatellutkin.

Ella keksi viritellä sadeviittansa pieneksi laavukankaaksi parin koivun oksiin kiinni, jolloin saimme vaatteita roikkumaan niiden oksille ja kuivumaan sadeviitan alle.

Kuivat vaatteet ylle saatuamme painuimme telttaan ja makuupusseihimme nakertamaan nopeasti syötäviä välipaloja, kuten beef jerkya, näkkäriä ja suklaata. Hieman mahantäytettä saatuamme taisimme nukahtaa - tai minä ainakin.

Jossakin vaiheessa Jarno kävi ilmoittamassa, että aikovat laittaa bensakeittimen tulille hänen teltassaan ja sanoi, että voi ottaa sukkia sinne kuivattavaksi. Sehän vain passasi!

Myöhemmin puoliunisena kuulin Jarnon huhuilevan teltasta ja kertovan, että tulevat visiitille meidän teltallemme noin 10 minuutin kuluttua. Totesin vain, että selvä ja painoin pään takaisin tyynyyn. Hetken päästä teltan vetoketju avattiin ja pojat tarjoilivat meille juuri paistetut letut mansikkahillolla, sekä minigrip-pussiin sateelta suojattuna kaksi tupakkaa. Se piristi meidän mielemme huomattavasti paremmille leveysasteille.

Sateen vuoksi jatkoimme kuitenkin vielä makuupusseissa makoilua. Letut innostivat syömään lisää suklaata, näkkäriä ja beef jerkya, jonka päälle katkonainen uni taas maittoi.

Tommi nuotiota sytyttelemässä

Jossain vaiheessa kuulin ulkoa askelia ja puhetta. Avasin teltan oven ja totesin, että sade oli vihdoin tauonnut ja Tommi hääräsi nuotiopaikalla, toiveissa saada nuotio syttymään. Savua sieltä nousi, joten kai siellä jonkinlainen tulikin jo kyti. Teltassa oli tullut vietettyä tarpeeksi monta tuntia, joten motivaatiota ei tarvinnut kauaa kaivella lisävaatteiden pukemiseen ja teltasta ulos kömpimiseen.

Tovin kuluttua koko leirin väki oli jälleen nuotiopaikalla laavukankaan alla ja nuotiokin saatiin lopulta kunnolla syttymään edellisenä iltana laavukankaan alle jemmattujen puiden avulla.

Loppuilta kului nuotion äärellä pääasiassa keskittyen kenkien kuivatteluun nuotion reunamilla, tämän tuosta kenkiä käännellen ja niiden paikkaa vaihtaen, kun nuotion liekit kävivät turhan lähelle.

Aivan kuivaksi emme kaikkia kenkiä saaneet, mutta selvästi paremmalle tolalle kylläkin. Kenkien ja vaatteiden kuivattelua pitäisi jatkaa vielä seuraavana päivänä, joten luvassa olisi vielä yksi kokonainen päivä lisää tässä leirissä.

Jäimme Tommin kanssa lopulta pitämään kaksin tulia ja siinä samalla kuivattelimme nuotion reunamilla Jarnon tupakka-askin sisältöä, joka oli päässyt kastumaan Jierstivaaralla käydessä.

Vaikka teltassa oli tullut jo vietettyä päivästä turhankin iso siivu, oli sinne pakko lopulta jälleen vetäytyä yöunille ja odottamaan ainakin potentiaalisesti vähemmän sateista päivää.

Päivä 10:

Heräsimme poutaiseen säähän ja aloimme totuttuun tapaan valmistella aamiaista, jonka nauttimisen yhteydessä alkoi suunnittelu päivän mahdollisista aktiviteeteista. Suunnitelmat pyörivät lähinnä kalastuksen ympärillä ja aikeissa oli käydä tarkistamassa eräs pienempi joki. Suunnitelmien tekeminen kuitenkin loppui toistaiseksi siihen, kun alkoikin sataa, joten vetäydyimme takaisin telttoihimme.

Ella kirjoitteli päiväkirjaa, minä pelasin tylsyyteen puhelimella Fallout Shelteria, kun Jarnon ja Tommin residenssissä kuunneltiin toinen toistaan hämmentävämpiä progebiisejä vuosikymmenten takaa.

Iltapäivällä sade alkoi vähän tauota, jolloin Tommi tarttui heti tilaisuuteen ja lähti rannalle kalaan. Itse vielä epäröin teltassa, että mahtoikohan tauota tarpeeksi pitkäksi aikaa, kun Tommi jo käveli takaisin leiriin ja kertoi saaneensa hauen.

Hauki ei ollut iso. Liekö kiloakaan, mutta oli nielaissut koukut sen verran syvälle, että hengiltä se oli päästettävä ja syötäväksi otettava.

Motivaatio teltasta nousemisen ja kalastamisen suhteen alkoi hiljalleen nousta mielessäni. Tommin peratessa haukea, motivaatio oli kasvanut sen verran, että eipä siinä auttanu muu kuin alkaa lämpimämmän vaatekerroksen pukeminen päälle, ottaa haspelivapa koivunoksaan nojaamasta ja talsia rantaan.

Liekö allekirjoittanut ehtinyt edes rantaan, kun Tommilla oli jo seuraava kala kiinni. Tommi oli valinnut kalastusvälineeksi vaihteeksi perhon ja nappasi siten ensimmäisen perhoharrinsa. Kala oli Tommin henkilökohtainen ennätysharjus, muttei aivan yltänyt allekirjoittaneen toissapäiväisen saaliin mittoihin.

Ehdinkö itsekään heittää kahta tai kolmeakaan heittoa, kun reissun luottolippaan, Meppsin keltatäpläiseen Black Furyyn nappasi kiinni harjus, joka heti tärpissä pärskähti pintaan paljastaen henkilöllisyytensä. Ei ollut huonon kokoinen tämäkään veijari ja pisti vähäsen hanttiinkin.

Sain kelattua harjuksen rantaveteen, mutta haavi oli tietenkin unohtunut leiriin. Ikäväkseni totesin, että siinä kohdin missä kalastin, oli kaikkialla lähistöllä rantatöyräs ikävän korkealla vedenpinnasta, joten kala oli saatava nostettua vedestä muilla keinoin.

Liian innostuneena näin nopeasti tulleesta harjuksesta tein kuitenkin jotain käsittämättömän typerää ja tartuin vapaani liian ylhäältä kiinni, aikeissa nostaa kala rannalle. Tässä vaiheessa mielessäni kävi ajatus, että "tässä ei ole nyt mitään järkeä - mitä oikein olen tekemässä?", mutta jostain syystä kaikesta huolimatta ryhdyin nostamaan vapaa, kunnes hyvin pian vavan kärkiosa antoi periksi ja rasahti poikki. Tuo rasahdus tuntui kuin pistolta sydämessä.

Onneksi kuitenkin kala oli edelleen siiman toisessa päässä kiinni, joten nostin kalan siimasta pidellen rantaan.

Tunnetila oli tuolla hetkellä hyvin sekava; olin täydellisen pettynyt itseeni typerän vavankäsittelyn vuoksi ja samalla tyytyväinen hienoon saaliiseen. Päätin kuitenkin, että vapaa ei nyt aleta murehtimaan, vaan nautitaan reissusta.

Kalaa oli jälleen ihan riittävästi, joten vetäydyimme kalat perattuamme leiriin saaliita suolaamaan.

Suomupanssarit

Jarno ja nuotiolla kuivattu tupakka

Halsteri kuumana

Sytytimme nuotion ja istuskelimme nuotion äärellä säästä, sekä olostamme nauttien, kun ei tarvinnut maata teltassa. Saatuamme nuotioon vähän hiillostakin alle, laitoimme harjukset halsterin väliin ja fokus siirtyikin siten kalojen kypsyyden tarkkailuun. Hauki jätettiin illemmalle kypsennettäväksi.

Harjukset vatsoihimme saatettuamme istuskelimme vielä tulilla jonkin aikaa, kunnes alkoi taas hieman ripotella vettä. Sade yltyi entisestään ja totesimme, että parempi vetäytyä jälleen telttoihin.

Sadetta kesti ehkä parisen tuntia, jonka päätteeksi Tommin kanssa päätimme siirtää laavuviritelmän nuotion toiselle puolen, koska tuulensuunta oli kääntynyt. Tuuli oli ajoittain suhteellisen voimakas, vaikka sade ei enää meitä riivannutkaan.

Ryhdyimme sytyttelemään tulta nuotioon ja saimme lopulta Jarnonkin suostuteltua ulos teltasta. Tulet sytytettyämme jäimme istuksimaan jälleen laavukankaan alle ja nauttimaan kauniista auringonlaskusta.

Sunset

Fjellu ja auringonlasku

Tommi ryhtyi sovittelemaan haukea halsteriin ja pienen hiilloksen nuotionpohjalle saatuamme halsteri aseteltiin nuotion reunalle. Hauen kypsennyksen yhteydessä Jarno ilmoitti, että voisi tarjota meille taas jälkiuunileipää, johon minä tarjouduin sponssaamaan paksut siivut meetvurstia halsteriin grillattavaksi ja leipien päälle laitettavaksi.

Hauen kypsennyttyä se kipattiin kivelle jäähtymään ja halsteri täytettiin paksuilla meetvurstisiivuilla, sekä jälkiuunileivällä. Söimme Tommin saamaa haukea samalla, kun tarkkailimme leipien ja meetvurstin tilannetta. Kun halsterin sisältö oli siinä tilassa, että se oli otettava tulilta pois, alkoi kiinnostus hauen syömistä kohtaan hiipua olemattomiin, kun vieressä odotti rasvasta tirisevä, grillattu meetvurstimakkara ja paahdettu jälkiuunileipä.

Hauesta jäi lopulta syömättä lähes puolet, kun keskittyminen siirtyi täysin lämpimiin ja rasvaisiin leipiin.

Syömisen jälkeen Jarno paineli melko pian takaisin telttaan ja yöunille, kun minä ja Tommi jäimme vielä hetkeksi pitämään tulia. Emmepä mekään kauaa siinä enää jaksaneet tulia pidellä, kun vatsassa lepäävä lämmin ruoka sai makuupussin vaikuttamaan varsin miellyttävältä vaihtoehdolta, joten vetäydyimme mekin jo pian omiin makuupusseihimme.

Päivä 11:

Heräilimme aamulla jo tuntuvasti miellyttävämpiin näkymiin, kun taivas sinersi suurelta osin ja taivaalla leijuvat pilvetkään eivät näyttäneet merkkiäkään potentiaalisesta sateesta.

Tänään vaihdettaisiin leiripaikkaa ja luvassa olisi kevyt siirtyminen kauniissa säässä. Kilometrit jäisivät selvästi alle kymmeneen, joten aikaa jäisi ottaa leppoisasti seuraavan leirin ympäristössä, jossa hiljakseen orientoiduttaisiin ajatukseen seuraavan päivän paluuseen autolle ja vaelluksen päätökseen.

Aamiaisen jälkeen leiriä kasaan pistäessä oli pakko irtaantua hääräämisestä hyvän kuvan toivossa hetkeksi kameran kanssa, kun viereisellä järvellä kaarteli kalasääski. Sääksi kuitenkin liihotteli sen verran kaukana, ettei teleobjektiivini riittänyt ikuistamaan tätä kalastajamestaria halutulla tavalla. Ei parane silti valittaa - kalasääskeä on aina ilo katsella etäämpääkin.

Kalasääski

Yliliitäjä

Lähdimme matkaan ennen puoltapäivää ja alun suo-osuuksien jälkeen eteneminen sujui varsin mukavassa maastossa. Osan matkasta saimme taittaa vaikuttavien soraharjujen päällä kävellen, ilman tarvetta tuijotella maahan, sillä isoja kiviä, juuria tai muitakaan esteitä ei ollut varottavaksi. Harjuilta näkyi jälleen suurempia suoalueita, joille ei onneksi enää tarvinnut lähteä tarpomaan. Niitä oli koettu tällä reissulla jo riittämiin ja riittävän ikävissä olosuhteissa.

Harjuilla

Vaihteeksi suonäkymiä...

Katse kaukaisuuteen 

Jarno erkani meistä sen verran, että päätti käydä rinkan kanssa ylimääräisen lenkin Jierstivaaran kautta nyt, kun oli parempi näkyvyys ja muutenkin otollisemmat olosuhteet. Me muut päätimme jättää rinkan kanssa urheilun ja pysyttelimme alavammalla maalla.

Ellan toinen vaelluskenkä oli alkanut puristaa toista jalkaa, joka alkoi oireilla jo ikävästi. Mielessä oli pari vuotta takaperin UKK:n vaelluksella sattunut tapaus, kun Ella joutui samaisesta syystä jättämään väliin päivävaelluksen Luirojärveltä Sokostille hyvin pettynein mielin. Hidastimme kävelytahtia, jolloin Ella kykenisi ottamaan varovammin jalan kanssa.

Jarnon odottelua

Löysimme mukavan suojaisan leiripaikan kahden harjun välistä läheltä Jierstivaaran pohjoispäätyä, aivan kirkasvetisen Jierstirovanjärven rannalta. Jarnokin oli jo laskeutumassa Jierstivaaran rinnettä alas meidän suuntaamme ja kuunteli ilmiselvästi musiikkia kuulokkeistaan, sillä rinteeltä kuului laulua Absoluuttisen Nollapisteen lyriikoin.

Ensimmäisenä teltat pystyyn ja makuualustat, makuupussi, sekä tyyny teltaan valmiiksi ja sitten ateriointia, jotta jaksaisi lähteä vielä kävelemään lähimaastoon.

Sää oli mitä parhain. Aurinko paistoi ja harjujen välissä, suojassa tuulelta, saattoi makoilla maassa leppoisasti olostaan nauttien. Ellaa lukuun ottamatta tämän taisi jokainen meistä omakohtaisesti todetakin paikkansa pitäväksi.

Tommi kaivoi aterioinnin jälkeen kalastustarvikkeensa esille ja päätti koettaa onneaan Jierstirovanjärven rannalla. Olin jo leiriin saapuessamme ehtinyt käväistä rannalla kahlaamassa ja rannat vaikuttivat olevat sen verran matalia, että itse päätin jättää kalastuksen väliin ja lähdin hetkeksi Tommin seuraksi kameran kanssa.

Viimeinen leiripaikka

Ex-poro

Hetken niemenkärjestä heiteltyään, Tommi havaitsi rantaveden pohjassa jonkin kalaa muistuttavan ja naarasi sen vieheellä rannalle. Kala se oli, mutta siihen se tunnistus sitten jäikin. Näytti vähän siltä, että kala olisi jonkun isomman kalan vatsassa käynyt. Liekö joku kuitenkin tästä jonkin kalan saanut ja heittänyt vatsalaukun sisällön takaisin järveen. Jos joku tuon kuvan kalan tunnistaa, niin jättäkää ihmeessä kommenttia ja kertokaa!

Mysteerikala sivusta

Mysteerikala edestä

Ehkä vartin verran rantoja kierreltyämme totesin Tommille, että taidamme nyt Ellan kanssa lähteä lähimaastoa tutkimaan, jolloin Tommi totesi, että jättää kalastuksen tähän ja liittyy meidän seuraamme.

Jarno jäi telttaan ottamaan ruokalepoa, kun minä, Ella ja Tommi lähdimme kiertämään lähiympäristöä. Maaston helppokulkuisuuden, sekä mukavuudenhalusta jätimme jokainen vaelluskengät leiriin ja lähdimme leirikengin tutkimaan läheisiä harjuja ja niiden tarjoamia näkymiä kauemmas pohjoiseen ja itään.

Tuijottava Tommi

Ella

Ella ja Tommi

Porojen valtaväylä

Kiva nähdä pitkästä aikaa soitakin!

Kulku oli soraisessa maastossa helppoa ja vaivatonta, jonka lisäksi maisemat hivelivät silmiä ja sielua. Harjujen päältä näki kauas Pöyrisjärven pohjoispuolelle. Sinne katsellessa mielessä kävivät Maaterjärven kuuluisat harjukset, mutta sinne ei nyt auttanut kaivata.

Pöyrisjärven autiotupakin näkyi harjunlaelta hyvin. Itse Pöyrisjärvikin näytti niin tyyneltä, että nyt siitä olisi päässy veneellä turvallisesti ylikin.

Harjuilla näkyi myös omituisen muotoisia kiviä, jotka näyttivät siltä, että ne olisivat kuin ihmiskäden jälkeä. Todennäköisempää kuitenkin lienee, että kivet ovat muotoutuneet sellaisiksi jääkauden loputtua, jäätikköjen liikkuessa. Tästäkin toki mieluusti kuulisin vaikka kommenttiosiossa, jos jollakin on tarkempaa tietoa asiasta tarjoilla!

Erikoisen muotoisia kiviä

Bottle for scale

Arvioiva sarvipää

Pöyrisjärven autiotupa

Golf-kenttää ja kauniita harjuja

Olimme jälleen selvästi lähempänä sivilisaatiota, kun Pöyrisjärven autiotuvalle vievällä mönkijäuralla kulki maastoauto kohti Pöyrisjärveä.

Noin puolitoista tuntia kului kävellessä harjujen rinteitä ja lakeja, kunnes palasimme leiriin, jossa Jarno edelleen nukkui teltassa. Päätin herättää Jarnon kysymällä liittyisikö seuraamme kahvittelemaan, jos keitän Trangialla vettä. Siitähän mies sitten virkosi ja kömpi ylös teltasta.

Keittelin vedet ja nyt kun reissu oli lopuillaan, oli kunkin aika tehdä pientä inventaariota jäljellä olevista herkuistaan ja niinpä Tommi tarjoili meille kahvin ja teen seuraksi suklaata. Ella puolestaan tarjosi Tommille ja Jarnolle tupakat kahvien seuraksi ja minä sen päälle vielä pikkusikarit.

Istuskelimme ringissä hietikolla ja nautimme erittäin otollisista olosuhteista pitkän tovin, kunnes Ella päätti lähteä kiertämään Jierstirovanjärveä, minä ja Tommi viereisen harjun päälle odottelemaan auringonlaskua ja Jarno takaisin telttaan makoilemaan.

Istahdimme alas laskevan auringon valaisemalle kukkulalle ja ihailimme aivan peilityynen järven pintaa pitkän tovin, kunnes huomasimme pinnassa pieniä tuikkeja. Mielenkiinto heräsi molemmilla ja hiivimme alas rantaan katselemaan.

Jotakin pieniä hyönteisiä oli liikkeellä ja niitä ajautui välillä järven pintaan. Jotkin niistä selvästi käytiin pinnan alta nappaamassa, mutta mahtoivat kalat olla melkoisen pieniä ja/tai vikkeliä kavereita, sillä emme onnistuneet näkemään ainuttakaan kalaa, vaikka useaan otteeseen tuijotimme pinnalla räpiköivän hyönteisen alapuolelle, kun se siitä katosi, jättäen jälkeensä hennohkon rinkulan.

Ella

Tommi

Auringonlasku

Järvelle peilautuva harjun siluetti

Kuin toisesta maailmasta

Ellan kierrettyä Jierstirovanjärven, jäimme jälleen Tommin kanssa kaksin valvomaan. Istuskelimme vielä kellertävän taivaan valossa suunnilleen tunnin verran, kunnes ennen puoltayötä väsymys oli viemässä voiton silmäluomista. Osittain haikein mielin reissun päätöksestä johtuen hakeuduimme teltoille ja makuupusseihimme ja toivotimme hyvät yöt.

Päivä 12:

Vaelluksen viimeiseen aamuun herätessä taivas oli jälleen tummanpuhuvampi ja yölläkin oli jonkin verran satanut. Kaiken kukkuraksi Tommi oli unohtanut vaelluskenkänsä yöksi ulos, joten ne eivät olleet varsinaisesti kovinkaan kuivat.

Aamiaisen nauttimisen lomassa Tommi teki päätöksen kävellä taukokengillään matkan autolle. Ella sen sijaan päätti korvata toisen vaelluskengän taukokengällä, jottei eilinen rasitus jatku tai pahene. Reitti oli kuitenkin helppoa kuljettavaa autolle asti, joten ongelmia ei pitäisi olla.

Ainoat ongelmat, jos niitä nyt edes sellaisiksi voi kutsua, oli että reissumme aikana satanut vesi oli saanut tielle jäämään ajoittain suuriakin määriä vettä, jotka piti kiertää sivusta. Muillehan tämä ei toki ollut ongelma, kuin Ellalle ja Tommille, joilla ei ollut vedenpitäviä kenkiä jalassa, kun piti tarpoa sateen kastelemassa varvikossa. Eipä sillä, että sekään silti mikään suuri ongelma olisi ollut.

Puolimatkassa

Paluumatka autolle oli n. 10 kilometriä, joka taittui kohtuullisen nopeasti ja ilman mitään mainitsemisen arvoisia tapahtumia. Pysähdyimme samoilla paikoilla pitämään lyhyet tauot, kuin tullessammekin ja kävelimme päättäväisesti autoa kohti, sillä kaikilla (tai ainakin allekirjoittaneella) pyöri vahvasti mielessä jo grilliruuan tai pizzan tuoksu ja maku. Eikä kaikkein vähiten myöskään sauna, joka odotti mökillä Raattamassa.

Autolle päästyämme oli jälleen kerran tutun ristiriitainen olo. Iloinen siitä, että enää ei tarvinnut rinkkaa rehata hetkeen, pääsisi saunaan ja syömään rasvaista ja epäterveellistä ruokaa. Haikea siitä, että edessä olisi paluu tylsempiin maisemiin ja ihmispaljouden keskelle kaupunkiin.

Pitkin hampain takaisin sivistyksen pariin

Asettelin kameran auton nokkapellille, jotta saisin räpsäistyä pikaisesti vaelluksen päätöskuvan koko porukasta. Olisi pitänyt jaksaa tarkastella kuvaa tässä tilanteessa tarkemmin, sillä epätarkaksihan se jäi, mutta ei mahda enää mitään. Ajatukset olivat sekunti sekunnilla enemmän ja enemmän rasvaisessa roskaruuassa, joten halu oli kova saada nopeasti kamat autoon ja päästä Hettaan. Eikä siinä kauaa mennytkään, kun kaikkien tavarat olivat autossa ja auto liikkeellä.

Googlettelimme autossa vaihtoehtoja ruokailupaikkojen suhteen, emmekä oikein löytäneet mitään varmaa, joten päätimme odottaa ja katsoa vaihtoehdot sitten omin silmin, sillä Hetta ei varsinainen metropoli ole.

Autossa päätimme, että teemme mökille päästyämme pizzaa, joten Hetassa suuntasimme K-markettiin ja ostimme sieltä pizzatarpeita. Allekirjoittanut teki myös visiitin vieressä toimivaan Alkoon, josta lunastin pari olutta mukaan.

Kaupasta ulos tullessamme bongasin parin sadan metrin päästä, toiselta puolen tietä, houkuttelevan näköisen temppelin. Vaaleassa, puurakenteisessa ja pienehkössä katedraalissa oli jotain niin lumoavaa. Kuulin jo enkelikuoron ensisäkeet, kun tavasin mielessäni rakennuksen etuosaan kiinnitetyn kyltin: G-R-I-L-L-I-K-I-O-S-K-I.

Autolle päästyni kerroin löydöstäni muille ja karautimme tarkistamaan oliko temppeli avoin väsyneille kulkijoille. Onni oli myötä ja pääsimme sisään ja tilaamaan murua rinnan alle.

Nälkä ja burgerinhimo oli järkyttävä, odottavan aika pitkä. Todella pitkä. Lopulta ruuat eteen saatuamme ahmimme annokset kiduksiimme malttamattomasti, mutta joka suupalasta suunnattomasti nauttien. Annos oli maultaan todella hyvä. Suosittelen siis pysähtymään täällä burgerilla, jos nälkä yllättää Hetan suunnalla!

Aaaaaaaaaaaah!

Syötyäni vaihdoin vihdoin vaelluskengät pois jalasta. Nyt kun oli saatu sitä mitä oli himoittu, pystyi keskittymään vasta kenkien vaihtamiseen. Kertonee siis jotain tästä mieltä riivanneen mieliteon vakavuudesta saada roskaruokaa.

Täysin vatsoin Raattamaan mökille köröttely sujui todella leppoisissa ja raukeissa merkeissä.

Mökille päästyämme rehasimme nukkumiskamppeet, sekä ruoka- ja juomaostokset mökkiin sisälle ja ryhdyimme lämmittämään saunaa ja kantamaan pesuvesiä Ounasjoesta, jonka jälkeen odottelimme malttamattomasti saunan lämpenemistä.

Minä ja Ella menimme ensimmäisenä saunaan, mutta parit löylyt heitettyämme totesimme, että taisimme kiirehtiä, sillä kolmannella kertaa löylyvesi ei enää kiukaalla sihahtanut, vaan pikemminkin läsähti.

Ella ei pitkiä aikoja muutenkaan saunassa yleensä viihdy, joten hän päätti peseytyä ja minä jäin saunaolut seuranani odottelemaan saunalle kiukaan lämpenemistä ja lisää saunomisseuraa.

En ehtinyt kauaakaan odotella, kun Ella riensi takaisin saunarakennukselle ilmoittamaan, että pihassa oli kuukkeleita. Päässä ei edes käväissyt ajatusta pukeutumisesta, vaan juoksin alastomana takaisin mökille, vaihdoin objektiivin kameraan ja menin ulos.

Pari kuukkelia liihotteli etäämmällä puusta puuhun, jutellen toisilleen. Tästä ei kovin hyvää kuvamateriaalia irtoaisi, joten päätin hakea sisältä reissusta yli jäänyttä vehnänäkkäriä ja jäin portaille istumaan. Hetken siinä istuttuani totesin, ettei näy eikä kuulu enää kuukkelin kuukkelia.

Murensin näkkäriä paloiksi ja jätin muutamia paloja näkyvälle paikalle ja palasin mökkiin sisälle - edelleen ilman rihman kiertämää.

Pienen hetken päästä huomasimme, että kuukkeleita ruokaili rappusten edessä vehnänäkkärin palasilla ja kiirehdin varoen ulos, jotten säikäyttäisi lintuja pois. Murensin mukaani lisää vehnänäkkäriä ja kävin portaille istumaan, eikä aikaakaan, kun ympärillä pyöri useita kuukkeleita, jotka hiljakseen uskalsivat tulla aina vain lähempää hakemaan ruokaa. Lähimmillään kävivät minusta noin metrin päässä.

Utelias kuukkeli

Kiitollinen kuukkeli

Sain kuukkeleista useita kelvollisia otoksia ja aikaa oli vierähtänyt ilkosillaan ulkona istuessa kameran kanssa yli puoli tuntia, kun päätin palata takaisin mökkiin sisälle. Sauna oli oletettavasti jo saunomiskunnossa, joten lähdimme Tommin ja Jarnon kanssa ottamaan löylyistä kaiken ilon irti.

Saunomisen jälkeen oli aika tehdä pizzaa ja sitä tehtiinkin tarpeeksi illan tarpeisiin ja evästä siitä jäi vielä seuraavan päivän automatkallekin. Vajaan parin viikon vaellus, raskas ruoka ja saunominen sai kuitenkin koko porukan väsähtämään ennakoitua aiemmin ja kävimme raukeina nukkumaan hyvissä ajoin. Seuraava päivä automatkoineen takaisin etelään oli väistämättä edessä, mutta sitä en halunnut ajatella. Ajatukset saisivat pysyä Lapissa viikkokausia pidempään kuin mies itse.