Tuesday, September 23, 2014

Vaellus 2014 - Urho Kekkosen kansallispuisto

Tässä tämä nyt sitten on. Virallinen selonteko edesottamuksistamme tämän vuoden vaellusreissulta Lappiin ja ihmisolennon perustarpeiden minimoinnin äärelle. Reissu alkoi Tampereelta 15.8. perjantai-iltapäivänä ja itse vaellusosuus meni jokseenkin näin:

Orponen ->  Lipatinmaa (heti Pyöriäjänkän jälkeen) -> Luirojärvi (via Karapulju) -> Muorravaarakka (via Lumipää) -> Hammaskuru -> Luirojärvi -> Päivävaellus Sokostille ja Jaurutuskurulle -> Karapulju -> Orponen.

SportsTracker-statistiikka - kuten kaikki muukin puhelimen sisältö - katosi matkan varrella Teron Nokian sekoiltua yhtenä yönä,  mutta aika tarkka arvio on 100km. Ehkä vähäsen ylikin.

Valokuvat ovat paikoitellen laadultaan aivan sekundaa, koska allekirjoittanut ei ole vieläkään ottanut opikseen, että tarkastelisi kunnolla ottamiaan kuviaan ja kameran asetuksia tarpeeksi tarkkaan jo hyvissä ajoin ennen toiseksi viimeistä vaelluspäivää, vaikka rinkka painaisikin selässä ja jalkapohjat laulaisivat kuorossa hoosiannaa...

(huom! Kuvien latautuessa tänne blogiin, osa niistä saivat ikäviä värivääristymiä, eli sininen korostuu aivan överisti, mutta olkoon.)


Oli miten oli, urbaanihobittien matka alkaa tästä. 



Päivä 1:

Peruskuviot. Lähtö viivästyy ja pääsemme liikkeelle Tampereelta n. klo 16 eli tunnin myöhemmin kuin oli tarkoitus. Se on enemmänkin sääntö kuin poikkeus, joten kaavailtu virhemarginaalin paikka oli täytetty. Lain sallimin nopeuksin ja neuvoin Jyväskylään noutamaan matkakunnan neljäs jäsen ja vaihtamaan Tommin auto Teron järjestämään matkailuautoon (kiitoksia lainasta, Ahti ja Eeva!).

Vakaat vankkurit!

Kartanon aula.

Ilta-auringon kajoa.

Me kaikki oltiin ihan lets go.

Leppoisa tapa matkustaa.

Pääsimme matkaan suhteellisen ripeästi Teron ja Tommin ajellessa vuorotellen Oulun tienoille sorakuopalle yöksi. Perillä ollessamme kello taisi olla jo yli yksitoista yöllä. Kauaa ei siis hereillä hengailtu. Otsalampun valossa auton sohvapenkit lakoon ja sängyksi. Seuraavan päivän odotus oli liian kova ylimääräiseen valvomiseen ja nukkuminen on ihan pätevä tapa tappaa aikaa. Jokainen heitti huiviin Matin hiekat ja heitti levyksi.



Päivä 2:

Heräsimme jossakin seitsemän tienoilla ja pakkailimme auton uudelleen yöpymisjärjestelyjen vuoksi. Minä hyppäsin luottokärrymme rattiin ensimmäistä kertaa ja rakastuin välittömästi. Volkkaria oli rento ajaa, vaikka ohjaustehostin oli ainakin tälle vuosimallille täysin tuntematon käsite edes teoriatasolla. Ohitusominaisuudet jättivät toivomisen varaa tehoissa, mutta tulimme hyvin toimeen siitä huolimatta. Vaihdekeppiä sai soutaa kuin veneenairoa, mutta punainen lanka löytyi pian. Jarrut eivät ainakaan tuolla lastimäärällä olleet ihan parhaimmillaan, mutta tilanteiden ennakointi korjasi senkin ongelman. Kaikesta huolimatta miellyttävä ajaa! Kevyesti 4/5!

Niin, ajelimme Kuusamontietä Kuusamoa kohti, kunnes löysimme huoltamon, jossa hoidimme aamiaispuolen ja aamutoimet, sekä tankkasimme auton. GPS:t näyttivät aivan omiaan, joten jouduimme itku kurkussa turvautumaan tienviittojen ja kartanlukemiseen, kuin mitkäkin luolaihmiset. Jossain ennen Sodankylää allekirjoittanutta alkoi väsyttämään ja Tero ajeli loppumatkan. Meikä otti lyhyet päikkärit takapenkillä, tai siis sohvalla! Pieni lepo oli paikallaan, koska pian pitäisi tarpoa suolla n. 5-6km. Keula kohti Vuotsoa ja sieltä lähtevää Sompiojärventietä (hirveää kärrypolkua) ja Orposen lähtöpaikkaa. Herättyäni käytin viimeiset hetket automatkalla, jotta voisin keventää rinkkaani jättämällä jotain turhaa pois. Kotona rinkan painoksi sain puntarilla 29kg, joten jotakin oli tehtävä. Jätin pois taittosahan, leivänpäällisiä ja sen sellaista suurinpiirtein parinkilon edestä. Sen lisäksi täytyi kantaa vielä kameralaukku (n. 2kg), sekä juomavedet kahdessa pullossa vyötäröllä (n. 1,75kg).

Aja hiljaa Tero nyt vaan, niin sitten illalla vaelletaan!

Lähtöviivalla.
Tienpinnan läpi törrötti isoja ja teräviä kivenlohkareita. Isoja vesilammikoita täytyi käydä välillä kokeilemassa kepillä, että voiko siitä ajaa. Lopulta eteen tuli niin mutaisia ja isoja lammikoita, että näimme parhaaksi jättää auton n. 300m päähän Orposen laavulta.

Lähtösäätö venähti ja olimme suunnitellusta noin tunnin myöhässä. Lopulta kun kaikilla oli rinkassa tarvittavat tavarat ja päällä oikea vaatekerta, lähdimme kohti Orposen laavua. Laavu tuli pian vastaan (n. 200m päässä), josta käännyimme vasemmalle kohti Orposen tilan raunioita, joka nyttemmin toimii helikopterin laskeutumisalustana. Aukion jälkeen kävelimme pienen matkan pienellä soisella metsäkaistaleella, kunnes tulimme Kopsusjoen ylittävälle riippusillalle. Silta keinui, mutta sen verran sulavaliikkeisesti, ettei se haitannut tasapainossa pysymistä. Rinkka painoi ihan kiitettävästi jo selässä, mutta lohduttelin itseäni, että ruokaa kun syö päivittäin, niin taakka kevenee vääjäämättä.

Heti sillan jälkeen huomasin tunaroineeni kengännauhani ja avopuolisoni tarjoutui auttamaan, ettei rinkkani murskaisi minua alleen kesken toimenpiteen. Muutama metri sillan jälkeen alkoi aapasuot, joista ensimmäiset 400m saimme kävellä pitkospuilla. Se taittuikin nopeasti. Sitten alkoi hitaampi eteneminen. Mättäältä mättäälle. Astu juurien, varpujen, pensaiden ja vastaavan kasvillisuuden päälle, jotka tekevät maaperästä tukevamman astua. Kaikesta huolimatta välillä jalka uppoaa jonkin verran ikävältä löyhkäävään, soiseen mutaliejuun. Tunturien näkeminen kaukana puiden takana toimi hyvänä motivaationa jatkaa tarpomista. Mitään mielettömän hyvänmakuista juomavettä ei suolta löydetty, mutta kyllä se menetteli, vaikka hieman maanläheinen maku olikin. Eikä tullut kenellekään vatsavaivojakaan sen juomisen jäljiltä.

Pahin osuus oli odotusten mukaisesti Niepa-aapa. Reittejä ei näkynyt tämän tuosta ja turvauduimme välillä gps-paikannukseen, mutta reittiä ei välillä vaan näkynyt, vaikka GPS:n mukaan olimme tarkalleen reitillä. Niepa-aapan jälkeen oli noin puolisen kilometriä metsää tukevalla maaperällä, jossa pidimme pienen hengähdystauon ja kaivoimme rinkoista naposteltavaa. Aurinko lämmitti metsänreunaan mukavasti.

Kopsusjoen ylittävä silta.

Kriisiapua!

Ensimmäinen mulkaisu suolle.

Alkureitin pieni pätkä pitkoksia.

Aurinkoinen Niepa-Aapa.

Ensimmäinen kunnon lepotauko.

Lapin kesästä irti viimeiset nautinnot.

Seuraavaksi oli vielä edessä noin kilometrin pituinen reitti viimeisen aapasuon, Pyöriäjänkän toiselle puolen. Alkupuolisko tuntui jokseenkin helpommalta, mutta lopussa vähän ennen tukevaa maata oli viimeinen siivu melkoisen upottavaa. Muutaman kerran oli lähellä upota syvemmällekin, mutta selvisin kuivalle maalle kengät märkänä ainoastaan hiestä. Tero oli ensimmäisenä kuivalla maalla ja julisti leirimme olevan heti suon reunalla, jotta pääsisimme lepäämään. Kellään ei ollut mitään sitä vastaan, päinvastoin. Nuotiojäännösten perusteella muillakin on joskus olleet samat ajatukset.

First things first; kun leiripaikka on valittu, ekana pystytetään teltta ja levitetään sen sisälle makuualustat ja makuupussit. Aikanaan sen jätti usein ennen nukkumaan menemistä ja se alkoi tympimään aika nopeasti. Joskus aika nuotiolla kiirehtii huomaamatta ja huomaat olevasi aivan piipussa ja unen tarpeessa, kunnes tajuat, ettet ole vielä laittanu telttaa nukkumiskuntoon ja motivaatio ja jaksaminen siihen on nyt nollatason tuntumassa. Silloin kiroaa omaa ajattelemattomuuttaan.

Pyöriäjänkä

Allekirjoittaneen monot.

Home for tonight.

Tero oli sytytellyt meille nuotion risuista ja oksista, joten laitoin kenkäni kuivamaan. Fleeceä ylle ja villasukat jalkaan sporttisandaalien kanssa. Löysin lähistöltä jonkun vanhan nuotiopaikan, jonka vierellä koivua vasten nojasi pari isokokoista nuotiotarpeiksi jätettyä tervaskannon palasia/juurakkoa. Mukavat tuoksut ja tuntuvasti piristynyt nuotio.

Suoveden kastelemat housut kuivumassa.

Kenkäni saivat kavereita.

Räpsin kuvia ruuanvalmistumista odotellessa. Kuivattua jauhelihaa kasvissosekeiton sekaan. Annos oli herkullinen, mutta totaalisen överi kooltaan yhdelle hengelle. Ainakaan ei jäänyt nälkä (ja painolasti väheni kummasti). Katselimme hieman seuraavan päivän reittiä kartalta ja hoidimme iltatoimia. Tommin kanssa istuimme varmaan lähemmäs puoleenyötä nuotion äärellä seuraavasta päivästä puhellen, kunnes väsy painoi jo aivan riittämiin. Kaikenlaisten rapinoiden ja rasahdusten saattelemana untenmaille.



Päivä 3:

Kuten hyvin tavallista; teltassa/laavulla nukkuessa herään lähestulkoon aina ensimmäisenä. Näin kävi jälleen. Kello lieni jotain kuuden ja seitsemän välillä, kun nousin teltasta kameralaukun kanssa ja heitin sandaalit jalkaan.

Halti + Wolfskin

Halti + Halti

Suolla näkyi kiirunoita tai muita kanalintuja siellä täällä, muutama korppi toisaalla. Istuin hiljaa paikallani suonreunalla ehkä vartin ja katselin lintuja ja suota. Hetken päästä näin suon vastalaidalla poroja jolkottelemassa, kunnes katosivat takaisin metsikköön. Ennakoin, että kukaan muu ei olisi seurueestamme hereillä vielä hetkeen, joten lähdin kävelemään reittiä eteenpäin siihen suuntaan, minne lähtisimme leiristä tänään myöhemmin etenemään.

Matkalla näkyi kauniita keloja ja tunturikoivuja. Jotain pikkulintuja vilahteli silmäkulmissa hyvin huomaamattomasti tämän tuosta, mutten kertaakaan ehtinyt saamaan kunnon silmäystä näistä kavalista riivaajista.

Maastoa värittivät satunnaisesti poromiesten esteettisesti asetellut Pirkka Olut -tölkit ja Olvi -tölkit. Ne sopivat taustalla mutkalla soljuvaan puroon, jonka ylle tunturikoivut kaareutuivat holvimaiseksi katteeksi.

Poronjälkiä näkyi hietikossa, soralla ja mudalla. Tukevampi maa-alue kapeni ja soinen maa puski sivuilta taas kohti. Edessä oli hieman kosteampaa maata ennen puroa, joka pitäisi myöhemmin ylittää, joten en jäänyt ottamaan riskejä vetisessä maastossa sandaaleilla ja villasukilla, vaan palasin takaisin.

Enää ei tarvinnut kauaa odotella leirissä, sillä etenemiseni oli ollut koko kävelyn ajan enemmänkin hiippailua. Mitä hiljempaa jaksaa vaivautua luonnossa liikkumaan, sen paremmat mahdollisuudet on saada jotain vastineeksikin toisinaan.

Kun osa heräili, meteli leirissä alkoi hiljakseen ja viimeinenkin hobitti könysi ulos kolostaan aamiaista valmistelemaan ja varautumaan uuteen vaelluspäivään. Kaikille oli mielialaa nostattava tekijä, kun tiesi tästedes melkein koko matkamme olevan tukevaa maata.

Join kupin teetä ja söin saaristolaisleipää, joiden päälle laitoin kestomakkarraa paksut siivut, sekä pari kaurakeksiä vielä perään. Rinkan lantiovyön pussiin salmiakkipussin lisäksi suolapähkinää. Teltta kasaan ja kantamukset niskaan. Kävelimme minulle tuttuja maisemia hyvän tovin, kunnes pääsimme sen näköiselle purolle, joka kartan mukaan meidän pitäisi ylittää ja joka kaiken kukkuraksi oli silminnähden matkamme ensimmäinen täysin moitteetonta juomavettä tarjoava virta. Aurinkokin paistoi kun täytimme juomapullojamme. Rantahietikon jälkien perusteella tämä toimii juomapaikkana poroille ja muillekin. Puron yli kurottui puinen silta, joten ylittäminenkin meni miettimättä mistä kohtaa mennä yli.

Reissun ensimmäiset maistiaiset maailman parasta vodaa!

Niemisem plikka!

Reitti kaartu ylityksen tienoilta jyrkästi itää kohti. Poromiesten ja huoltohenkilökunnan mönkijäreittiä oli suhteellisen nopea kulkea. Yhden risteyksen tienoilla poromiehillä oli selvästi vakiintunut "levähdyspaikka".

Tyhjiä lasipulloja, jotka ovat "virvoittaneet" poromiehiä ja koristavat nyt kauniisti muutoin niin oksettavaa luontoa.

Joitakin kilometrejä kuljettuamme tulimme hieman soisemmalle kaistaleelle, jossa kartan mukaan sijaitsi ensimmäinen vesistönylitys jalan. En tiedä laskettiinko se joeksi vai puroksi, mutta vesi oli ainakin matalalla. Jos olisi jaksanut kierrellä, niin olisi ehkä saattanut löytää paikan, mistä ylittää kenginkin, mutta otimme vaelluskengät ja sukat pois ja astelimme kylmään virtaan. Ja se todellakin oli kylmää, mutta se teki hyvää jaloille ja mielelle!

Ylitystä odotellessa Tero kasvatti niskastaan tunturikoivun.

Harrihaara.

Harrihaara.

Syvä kuin Mariaanien hauta.

Kuivailimme jalkojamme kaikessa rauhassa toisella puolen virtaa, rinkkojen ja mättäiden päällä istuskellen, kun huomasimme tulosuunnassamme pari kaverusta, jotka olivat ilmeisesti tulleet takanamme jo jonkin matkaa. Emme pitäneet kiirettä, vaan jäimme tervehtimään ja ottamaan selvää, mistä miehet olivat kotoisin, mistä lähtivät patikoimaan ja minne matka.

Kaverukset olivat Lohjalta ja olivat lähteet aamuyöllä patikoimaan Orposelle vievältä tieltä. He jättivät henkilöautonsa useita kilometrejä kauemmas kuin mihin meidän luottokärrymme kykeni meidät saattamaan. Suuntana oli ainakin tälle päivälle sama kohde, eli Luirojärven autiotupa, jo legendaarisen maineen vaeltajien keskudessa saavuttaneen Luirojärven Hillton, joka majoittaa 16 + 16 henkeä (autiotupa + varaustupa).

Lohjalaisilla oli selvästi kovempi kiire (ja ehkä parempi kuntokin), kun kävelivät meidät kiinni ja pikkuhiljaa ohikin. Muutamien kilometrien jälkeen saavuimme kosteikolle, jonka läpi virtasi pienempiä ja isompia virtoja. Mättäältä mättäälle hyppimistä, kunnes löysimme reittimme Luirojoen varteen, jonka toisella puolen näkyi Karapuljun autiotupa.

Ensimmäinen reaktio meillä oli Luirojoen nähdessämme, että "Pitääkö meidän hypätä tuonne???", eikä ihan syyttä, koska kävelimme hyvän tovin rantoja ja syvyyttä vaikutti olevan helposti ylävartaloonkin asti.

Lopulta löytyi hieman matalampi kohta ja pääsimme polvia myöten kylmään ja paikoitellen tasapainoakin koetelleeseen virtaan. Ylitys kävi kuitenkin ongelmitta ja kävelimme tuvalle ilman kenkiä.

Ruuhka-aika vanhalla savottatiellä.

Kylmä ja kova virta virkisti koko retkueen.

Tuvassa oli vain yksikerroksinen laveri ja tupa oli merkitty viidelle hengelle. Lohjalaiset olivat ulkona nuotiopaikalla pitämässä evästaukoa, joten me räjäytimme rinkkamme ympäri laveria ja aloimme tekemään ruokaa. Päätimme ottaa rennosti ja pitää kunnon tauon, sillä Luirojärvelle oli vain 8km tästä matkaa.

Tommi oli kerännyt männynherkkutatteja yli omien tarpeiden, joten sain paloitella ruokaani häneltä toisen jättimäisistä tateista. Heitin sienten kanssa pannulle kuutioitua salamia/metukkaa ja keittelin kattilassa kasvissosekeiton. Todella tukeva ja herkullinen annos ja nyt oli lähtenyt jo lähtöpainosta rinkassa päälle kilo ruuan painossa!

Rinkat räjäytettynä ympäri laveria.

Ateriointi alkakoon.

Herkkutattia, salamia ja kasvissosekeittoa. Nam.

Päätin jättää parit säilykkeet ja parit päiväannospussit pähkinöitä jemmaan tuvalle, koska sitä kautta palaisimme takaisinkin ja rinkka oli jälleen hieman kevyempi!

Emme nyt ihan nukkuneet, mutta lepäsimme ruuan päälle laverilla makoillen ja tiskailimme astioita, kun ilmeisesti tuvalla käyvät kalamiehet ovat sponssanneet sinne astianpesuainettakin! Huussikäyntien jälkeen aloimme pakkaamaan taas rinkkoja ja varustauduimme jatkamaan matkaa kaukana Lohjalaisten perässä.

Reitti Luirojärvelle tästä oli nopeakulkuista 50-60 -luvulla tehtyä savottatietä. Ei nyt ehkä liikennöintikunnossa muutoin kuin mönkijöille. Reitillä oli pari pientä kosteikkoa ja kaunista puroa, mutta pääosin se oli mäntymetsää ja aivan täynnä erilaisia tatteja. En ollut koskaan eläessäni nähnyt kerralla sellaista tattimäärää, kuin tällä reitillä. Tommi totesikin, että ei parane innostua poimimaan vaelluksen aikana tatteja liikaa, vaikka niitä niin paljon onkin, jotta paino rinkassa vähenisi nopeammin.

Poro on kuulemma herkullista!

Niin oli!
Vasanlyömäpäät Luirojärveltä kuvattuna.

Saavuimme Luirojärven Hilltonille ja kävin tarkastamassa autiotuvan tilanteen heti ensitöikseni. Tuvassa oli ilmeisesti isä, äiti ja heidän arviolta parikymppinen poika. Sen lisäkis pöydän äärellä istui joku nuorehko jantteri vaitonaisena.

Perheen isä kyseli mistä olimme tulossa ja vastauksen kuultuaan kysyi, "Orposelta? Missä se on?". Hän taivasteli suo-osuuksia ilman pitkoksia ja jos muistan oikein, totesi extreme-lajiksi.

Laitoimme makuualustat ja makuupussit valmiiksi lavereille ja söimme samalla, kun lämmitimme saunaa. Ruuan jälkeen pitkä ja harras saunominen, jonka jälkeen olikin jo aika pimeää. Menimme vielä Teron ja Tommin kanssa nuotiopaikalle käristämään nuotiota ja juttelemaan seuraavan päivän reitistä ja muusta.

Kun sammutimme nuotion, olimme aika varmasti viimeiset hereillä Luirojärvellä. Hiivimme/kolistelimme tiemme sisälle tupaan ja makuupusseihimme.



Päivä 4:

Osa autiotuvan porukasta (ilmeisesti isä, äiti ja poika) lähtivät jo viiden aikaan kuulemma liikkeelle. Me heräsimme, niin taisimme olla lähestulkoon ainoat jäljellä tuvassa. Verkkaisen aamiaisen yhteydessä tuli mieleen keventää lisää painoa rinkasta hieman, jättämällä muutaman kuivamuonapussin, sekä pähkinöitä viestin kera jemmaan varaustuvan puolelle, jonne olisimme tulossa muutaman päivän päästä kahdeksi yöksi.

Lähdimme matkaan ja sää oli kauniin aurinkoinen, mutta jos sattui hikoilemaan kun pysähtyi, niin olisi pitänyt jaksaa kaivaa lisää vaatetta takin alle... vaan eipä tullut jaksettua. Pienen matkan päässä Luirojärven Hilltonilta oli esimerkillisen sympaattinen vuokrattava kahden hengen Raappanan kammi. Kammeiksi käsittääkseni luokitellaan jonkinlaisen maakaton tai vastaavan omaavia pieniä kämppiä. Kammilla on asumuksena historia saamelaiskulttuurissa.

Raappanan kammi ja Männikön Tommi. Mikä parivaljakko!

Aika pian kammin jälkeen käännyimme liian aikaisin ilmeisesti itää kohti tai sitten oikea polku vain katosi, mutta löysimme pian itsemme todella kauniista pihapiiristä, jossa oli useita rakennuksia. Nukkumiseen tarkoitettuja, sauna, wc, huoltorakennusta yms. Aamulla kun olin menossa leegoja jynssäämään, moikkasin lohjalaisia tuvan verannalla ja he mainitsivat jostain UKK:n huoltohenkilökunnan rakennuksista... liekö nämä sitten niitä. Rakennusten halki virtasi kuitenkin virkistävä puro ja joimme kylmää vettä ja täytimme pullot uudelleen täyteen.

Pientä purtavaa huuleen.

Reitin tutkimista.

Pienten harhailujen jälkeen polkua pariinkin eri otteeseen etsien rinteillä ja metsikössä vihdoin pääsimme takaisin oikealle reitille, leveän tunturipuron reunaa kävelemään. Puronvarsi oli tähän asti kauneinta ympäristöä tällä reissulla. Yhdessä mutkassa tuli näkyviin laavu, joka olikin merkitty karttoihimme. Sinne teki mieli jäädä, mutta tyydyimme vain keittelemään teet ja haukkaamaan jotakin välipalaa pienen matkan päässä laavusta.

Pälkkimäpää

Teevettä odotellessa.

Tee vetää vakavaksi kenet tahansa!

Tauon jälkeen matka jatkui maaston muuttuessa kivikkoisemmaksi ja muutoinkin karummaksi. Matkaa oli raskaampi taittaa, mutta maisemat ympärillä antoivat motivaatiota. Käännyimme yhdestä puronhaarasta nousemaan rinnettä ylöspäin, jolla näkyi pätkä polkua, jota meidän pitäisi seurata tunturin yli Lumikurun suuntaan.

Nousu oli allekirjoittaneelle raskas. Jäin auttamatta jälkeen. Kymmensormijärjestelmä ja notkea hiirikäsi eivät auta rinteessä, nimittäin. Kirosin koko matkan mielessäni typeryyttäni jättää fyysisen valmistautumisen reissuun niin vähälle, kuin sen jätin. Muut odottelivat minua melko ylhäällä istuskellen. Hengähdin siinä pienen hetken ja nappasin parit valokuvat. Sitten taas eteenpäin.

Raskain nousu oli jo takana, joten kulku helpottui. Olimme hetkessä tunturin laella ja näkymät olivat huikeat joka suuntaan. Toisaalla vehreää lehtoa, toisaalla tummanvihreää havumetsää, toisaalla pelkkää kiveä. Maisemat paranivat tämän päivän reitillä joka askeleella - ainakin siltä tuntui. Kun jatkoimme kävelyä tunturin yli, näimme alhaalla kulkevan kurun, johon Lumikurukin yhdistyy. Aivan mielettömät näkymät joka suuntaan.


Kelpaisko?

Uupumuksen ja onnen rajamailla.

Layers of Lapland.

Vaka vanha vaeltaja. Nieminen iänikuinen.

Murtumaton, vankkumaton.

Huipulta näkyi myös puu.

Osa puista oli mustavalkoisia. Johtui varmaan ilmastonmuutoksesta.

Valuva metsä.

Kurun halki virtaava puro veti selkeän rajan missä kasvillisuudella ja puustolla on lupa kasvaa ja missä ei. Reittimme kulki puron vasenta reunaa pitkin kohti Muorravaarakkaa.


Laskeuduimme alas jyrkkää rinnettä varoen ja alhaalla löysimme itsemme aivan mielettömän mustikkamäärän keskeltä. Yksi huusi "Kattokaa miten paljo mustikoita!" ja muut eivät ehdotelleet edes taukoa, vaan mustikoiden mussuttaminen alkoi hive mind -hengessä.

Reittimme kulki puron pohjoispuolella. Otimme aikamme siellä kävellessä, koska tämä oli eittämättä kaunein paikka tällä reissulla tähän asti - osan mielestä jopa kaunein paikka Suomessa. Puron varrella kasvoi saniaista, mustikkaa, juolukkaa, persoonalliseen muotoon kasvaneita tunturikoivuja ja paljon muuta. Itse purokin oli paikoittellen todella näyttävä. Puusto ja suurin osa kasvillisuudesta oli puron pohjoispuolella, kun taas sen eteläpuolelta alkoi kivisempi ja karumpi maasto. Raja oli aika selkeä eritoten ylempää tunturista.

Pysähtelimme tämän tuosta osoittelemaan sormella mitä milloinkin ja patsastelemaan tyytyväisenä näkemäänsä. Mustikat ja juolukat saivat kenen milloinkin vuorollaan pysähtymään hetkeksi ja jäämään jonon hännille. Marjoja oli pal-jon. Harmikseni olin sen verran väsynyt jäämään koko aika kauas jonon hännille kävelemään, niin motivaatio kuvien räpsimiselle laimeni ja tuosta kauniista kurusta ei tullut kuin yksi kuva ylempää tunturista räpsäistynä.

Lehtometsä muuttui jossain vaiheessa havumetsäksi ja samalla tihentyi ja laajeni kaikkialle ympärillemme. Tässä vaiheessa matkaa nilkkoja ja jalkapohjia alkoi särkeä kaikilla. Tero ja Tommi painoivat kaukana edellä jollain ihmeen raivolla. Matkalla näin puiden yli vilauksen Pirunportista, mutta vain niin pienen vilauksen, ettei siitä saanut hyvää kuvaa. Se oli paikka, jonka olisin halunnut jo tällä reissulla nähdä, mutta sille ei taitaisi löytyä aikaa tällä kertaa.

Lopulta pääsimme joenrantaan, jossa Tero ja Tommi istuskelivat rinkkojensa selässä ilman kenkiä ja sukkia. Joen toisella puolen oli Muorravaarakan autio- ja varaustuvat. Suoraan vastarannalla lohjalaiskaverit istuivat laavulla nuotion äärellä ruokaa tehden. Kengät ja sukat pois jalasta ja kylmään veteen. Vaikka isot kivet joen pohjassa olivat paikoitellen todella liukkaita ja/tai teräväreunaisia, teki jaloille todella hyvää kylmä ja virtaava vesi. Nivelsärky vähenee samantien tuntuvasti, kun saa ne päivän vaelluksen päätteeksi kylmään puroon tai jokeen.

Kaikki olivat kuitenkin matkasta sen verran uupuneita, ettei katseltu sen paremmin mistä olisi kannattanut ylittää joki. Ihan pienen kummun takana olisi joki ollut puolet kapeampi, eli ehkä 4-5m. Vaihdoin pari sanaa lohjalaisten kanssa ja painuin paljain jaloin katsastamaan tupaa. Siellä oli vain alalaverilla kahden hengen tavarat, joten heitimme kaikki jälleen kamppeemme yläkerran puolelle. Kaasuliesi ei ollut toimintakunnossa, joten menimme laittamaan ruokaamme avotulelle pienen matkan päässä olevalle keittokatokselle joen varteen.

Herkullista italianpataa huiviin ja istuskelua nuotiolla jälleen kerran väsymykseen asti. Seuraavaksi päiväksi oli lupailtu jo pitkään sadetta koko päiväksi, joten nukkumaan mentiin hieman valmiiksi huokaillen seuraavaa päivää.



Päivä 5:

Aamulla herättyäni tajusin, että tupa olikin ollut yöllä yhtä tai kahta paikkaa lukuun ottamatta täynnä. Lohjalaiset olivat laittaneet telttansa kuivumaan ulkoseinälle ja nukkuivat sisätiloissa.

Taisimme taas heräillä viimeisinä. Nuorehko pariskunta söi puuroa, kun nousin ylälaverilla istumaan. Hetken päästä koko retkueemme oli hereillä ja verkkaisesti aamutoimien parissa. Aamutoimien ohessa vaihdoin pari sanaa pariskunnan kanssa ja taas tuli sama kysymys; "Orponen? Missäs se on?"

Vasemmalla laavu ja yksi nuotiopaikoista, oikealla puuliiteri.

Pääsimme kaiketi viimeisinä matkaan Muorravaarakasta. Varoitteluista huolimatta sade oli todella vähäistä. Itse asiassa niin vähäistä, että osa porukasta otti sadetakkinsa pois yltään. Reitti oli todella kaunista katseltavaa, mutta yllättävän raskas jalkapohjille ja nilkoille. Jo alkumatkasta harmitti, että olin pakannut sateen varalta koko kameralaukun tällä kertaa rinkan sisään. Kun matkaa piti taittaa, rinkan avaaminen ja sieltä jonkin asian esille kaivaminen on suhteellisen korkean kynnyksen takana ihan jo pelkän viivytysaspektin vuoksi. Sadetta oli tosiaan luvattu tälle päivälle ja paljon. No, ehkä silti lienee parempi olla sateen vähyydestä kiitollinen, vaikka monta kuvaa jäikin ottamatta.

Puroista ja joista ei tunnu koskaan saavan tarpeekseen. On aina mukavaa, jos reitti kulkee puron viertä, niin saa seurata virran ja sen pientareiden muuttumista matkan edetessä. Lapin vesistöjen varsilla eritoten, koska vesi on niin kirkasta, että koko pohjan näkee aina aivan selvästi.

Usva ja matalalla laahaavat pilvet peittivät melkein kaikki huiput ympäriltä ja taivaan kaikkialla yllämme. Sieltä täältä auringonpaiste pääsi välillä paremmin usvan ja pilvien läpi, niin valon ja kosteuden kombosta syntyi todella kauniita hehkuja tunturijonojen harjalle. Kamera oli pakko kaivaa muutaman kuvan ajaksi pois rinkasta juomatauolla. Kuvia oli jo missattu tarpeeksi.

Usvaiset laaksot.


Ei voinut olla ajattelematta elokuvaa nimeltä The Mist.

Tunturinharja odottaa suuren ja sankarillisen hahmon siluettia valaistua usvaa vasten. En kuitenkaan jaksanut lähteä kiipeämään.

Teepaussi.

Yhdessä kohtaa maasto nousi vajaa 100m paikoitellen melko jyrkästi ja allekirjoittanut kirosi toiseen kertaan jo huonoa kuntoaan. Nousun jälkeen kaivoin kameran pois rinkasta loppumatkaksi, koska sadetta ei vaan kuulunut, eikä sen paremmin näkynyt tai tuntunutkaan. Yhtä kaikki, useita kuvia jää silti tämän tuosta ottamatta, koska 1) väsymys, 2) halu päästä pian perille ilman tarpeettomia viivytyksiä ja 3) kuvaillessa ajantaju menee ja ennen kuin sitä huomaakaan, niin seisot yksin keskellä erämaata ja muita ei näy enää missään.

Pysähdyimme tunturikoivikkoon keittelemään teet ja haukkaamaan välipalaa. Vaikka aina ei keho olisi välttämättä juuri teen ja muutaman voileipäkeksin ja kaurakeksin tarpeessa, niin se on aina psyykkinen sijoitus. Se tekee hyvää psyykeelle, jotta jaksaa keskittyä päämääräänsä, eikä niin herkästi ala kiroamaan mielessään - saatika ääneen - jokaista kolotusta ja ärsykettä. Anthony Bourdain sanoo, että ruoka maistuu aina paremmalta, kun on hiekkaa varpaiden välissä. Ameriikan kaima on aivan oikeassa. Tuntuu, että mitä primitiivisemmissä olosuhteissa ruuansa nauttii, sen parempi elämys siitä irtoaa. Yksinkertaisista asioista tulee yhtäkkiä päivän suuria kohokohtia, joiden merkitys on paljon laajempi kuin kotona arjessa. Syömisen ja syömättömyyden vaikutukset eritoten korostuvat varsin ymmärrettävistäkin syistä.

Tero oli jo jonkin aikaa halunnut tehdä oikaisun tämän päivän reittiimme, sillä virallinen reitti kiertää muutaman kilometrin mutkan melko turhaan, joten päätimme lähteä ylittämään jokea ja etsiä oma reitti. Joki oli haaratunut useammaksi haaraksi, joten ylityksiä tuli useita, mutta selvisimme hyppimällä kiveltä kivelle ihan kengät jalassa ja osittain kengillä matalikossa kahlaten. Alue oli todella kaunista. Vielä kauniimpaa, kun astuimme pois reitiltä. Aluksi epäröin ratkaisun järkevyyttä ajallisesti, mutta se osoittautui kaikin puolin hyväksi valinnaksi.

Matkalla jokin haukka lenteli ympärillämme pitkän aikaa. Koitin saada siitä kuvaa, mutta se oli niin kaukana, että kuvassa se näyttää paremminkin linssin eteen vahingossa päätyneeltä hyttyseltä kuin virtaviivaiselta petolinnulta, joten se kuva jäänee arkistoihin ja ennen pitkää jonnekin bittiavaruuteen.

Loppureitti oli ilmeisesti vanhaa savottatietä. Älkää ajatelko, että näitä on jotenkin mukava kävellä, vaikka ovatkin "tietä". Tällaiset tiet ovat yleensä todella kivisiä ja usein myös juurakkoisia ja se käy jalkapohjiin ja nilkkoihin pitkän päälle. Välillä sitä kävelee ennemmin polun tai tien viertä, kuin sitä polkua, jotta saisi astella hieman pehmeämmällä alustalla.

Istuimme hetkeksi istumaan kivien päälle juomaan ja hengähtämään. Tiesimme, että enää ei voi olla pitkä matka Hammaskurun autiotuvalle. Istuskellessamme sade alkoi ensimmäistä kertaa sillä volyymilla, että se voisi jopa kastella meidät, joten otimme sadetakit rinkkojen ylätaskuista ja jatkoimme matkaa. Muutaman kilometrin päässä mutkan takaa tuli näkyviin Hammaskurun tupa. Se oli niin äärimmäinen helpotus. Jalat olivat aivan muusina. Sade ei juuri edes kiinnostanut siinä vaiheessa.

Ensimmäisenä rinkka pois selästä, kengät ja sukat jalasta ja pyyhkeen kanssa rantaan. Kylmään virtaan seisoskelemaan hetkeksi ja kolotus jaloissa helpottaa nopeasti. Kehon lisäksi myös mieli piristyy merkittävästi kylmässä virrassa.

Tuvalla oli meidän lisäksemme vain vanhempi saksalaisrouva, joka ei paljoa puhellut. Me laitoimme ruokaa ja söimme vatsamme täyteen ravitsevaa pussimuonaa. Syömisen jälkeen tupaan tuli nuori pariskunta. He olivat tulleet idästä päin ja samoilta suunnilta, kuin minne itse todennäköisesti seuraavan kerran UKK:lla aion suunnata. Jälleen samat kysymykset; "Orponen? Missäs se on?"

Ilta meni taas perinteiseen tapaan, eli me olimme viimeiset hereillä. Istuskelimme joen rannassa jauhaen mistä lie, kunnes Matilta tuli kutsu hiekkakekkereille tuvan ylälaverille.



Päivä 6:

Tänä aamuna emme olleet viimeiset hereillä. Saksalainen mummo oli lähteny kuulemma jo varhain auringon noustessa liikkeelle, mutta alalaverin pariskunta oli vielä makuupusseissaan, kun aloimme aamiaista prosessoimaan. Sää oli kostean oloinen ja vähän taisi jotakin aivan olematonta tihkusadettakin olla ilmassa.

Lähdimme Hammaskurulta länteen, takaisin kohti Luirojärveä (ja saunaa!), jossa meitä odotti vuokratuvan patjat ja tyynyt seuraavat kaksi yötä. Ajatus tuntui niin mielettömältä luksukselta, kun oli makuualustoilla nukkunut jo useamman yön ja itse vaelluskin saattoi tuoda oman lisänsä kropan kolotuksiin...

Heti alkuun jouduimme tietenkin ylittämään virran Hammaskurun tuvan edustalla, mutta sen yli pääsimme kengät jalassa. Pian virran jälkeen huomasin märässä, kuraisessa maassa jäljen, joka näytti karhunjäljeltä. Osoitin jälkeä Terolle ja Tero sanoi, että "Jos se on karhun, niin luulis niitä olevan enemmänkin". Otimme muutaman askeleen eteenpäin ja toinen iso jälki. Emme kuitenkaan jääneet ihmettelemään pidemmäksi aikaa. Ella ja Tommi jatkoivat matkaa ja Luirojärvi (ja sauna!) kutsui jo luokseen.

Matka taittui suhteellisen nopeasti ja yllätyimmekin, miten nopeasti saavuimme lähes puolimatkassa olevalle nuotiopaikalle. Tänään olisimme perillä hyvissä ajoin.

Keitimme vettä teelle ja kahville. Tero paistoi "aivan hyvässä kunnossa" olleita makkaroita (kuten lähestulkoon joka muukin päivä) ja yksi maistui allekirjoittaneellekin. Olihan se "aivan hyvässä kunnossa" ainakin elimistön mielestä ilmeisesti.

Väliaikainen koti.

Teimme todella mielenkiintoisen löydön nuotiopaikan kiviröykkiön kyljestä, johon oli pakkautunut maata. Joku oli siinä grillannut joskus maissia, koska maissinjyviä näkyi maassa siellä täällä. Yksi maissinjyvistä aivan siinä kiviröykkiön kyljessä oli kuitenkin onnistunut kasvattamaan juuret maahan ja oli ehtinyt kasvattaa jonkun verran varttakin jyvästä pihalle. Sorry folks, kuvaa ei ole itsellä tästä tarjota. Joku siitä muistaakseni kuitenkin kuvan räpsäisi.

Taivasta ei pilviltä näkynyt lainkaan. Lähimmät tunturitkin näkyivät vain juuri ja juuri. Lähdimme taas matkaan. Kuvia ei tullut juuri räpsittyä, mutta matkalla näimme melkein totaalisesti kuivuneen lammen, jonka pienissä lammikoissa ei näkynyt toiveista huolimatta minkäänlaisia elonmerkkejä. Matkalla ihastelimme myös mäntyä, jonka yksi korkealla kasvavista oksista oli yhtä paksu, kuin itse runko. Eikä kyseessä ollut mikään aivan riukurunkoinen yksilö.

Kärppäpäät usvassa.

Kärppäpäät usvassa.

Maasto lähti nousemaan loivasti ja tunturinhuippujen väliin päästyämme näimme jälleen Luirojärven. Matkaa sinne oli vielä useampi kilometri, mutta näkymä antoi mukavan piristeen. Kuljimme tunturinrinteen ylityksen matalassa ja harvassa tunturikoivikossa. Alhaalla maasto muuttui oikealle käännyttäessä suoksi ja vasemmalle - jonne me lähdimme - se kiemurteli tunturinviertä, kauniin mäntymetsän läpi Luirojärvelle. Jälleen tolkuttomat määrät mustikkaa ja erilaisia tatteja pitkin kankaita.

Tero, Tommi ja Luirojärvi.

Luirojärvi.

Hietapää.

Nimetön suo Sokostin ja Risuvaaran välissä.

Fatso.

Saavuimme Luirojärven varaustuvalle ja totesimme, että siellä on kahden ihmisen tavarat alalaverilla, joten valtasimme taas ylälaverin. Tällä kertaa taloksi asettuminen oli nopeampaa, kun lavereilla oli patjat ja tyynyt valmiina. Ensin pientä lepäilyä patjoilla ja sitten ruuanlaittoa.

Hetken päästä tupaan saapui kaksi vanhempaa rouvaa. He olivat todella puheliaita ja mukavia ja kaiken kukkuraksi Tampereelta! Aivan keskellä erämaata Lapissa, normaalisti aivan yhdentekevä asia itselle yhdisti kuitenkin jollain tavalla. Ihmisiä kun ei reissussa ihan joka nurkalla hengaa, niin jotenkin tuttavallisemmin suhtautuu muihin manselaisiinkin mualimalla.

Seuraavaksi laitoimme saunan lämpeämään. Oululainen nuori jannu kävi kyselemässä mahtuuko saunaan mukaan, kun sauna on lämmin ja tokihan sinne mahtui. Saunassa oli tilaa ainakin kahdeksalle hengelle. Sen verran saunojia ilmoitti halukkuudestaan tuvan ja saunan väliä kävellessä, että saimme lopulta lauteet melkein täyteen miesten vuorolla.

Saunomassa oli mm. tsekkiläinen nuorimies, joka piti saunomisesta ja kylmään veteen pulahtamisesta. Hänellä oli mukana reissullaan tyttöystävä, jonka kanssa Ella oli naistenvuorolla jutellut. Hän oli rajan toiselta puolen, Slovakiasta. Lappiin olivat kuulemma liftanneet.

Porukka vaihtui saunassa, kun me jatkoimme saunomista. Useampien kanssa tuli luonnollisesti reitit puheeksi ja sama tuttu kysymys toistui jälleen joka kerta. Yksi sanoi, että normaalisti tunnistaa edes paikkojen nimet UKK:n alueelta, mutta Orponen ei soittele kelloja yhtään.

Tässä vaiheessa vaellusta olin asiaa jo sen verran miettinyt, että tuntui jotenkin oudolta, ettei Orposelta lähdetä liikkeelle kovin usein. Ei ne suo-osuudet ole kovin pahoja - ainakaan näin hyvillä säillä, kuin me olemme saaneet. Raskasta ja hidasta sen kulkeminen toki on, mutta on myös mukavaa, mitä enemmän maastotyypit matkan aikana vaihtelevat. Orposen sijaintikin on vallan mainio ajatellen vaikkapa Luirojärveä kohteena lyhemmille vaelluksille ja esimerkiksi meidän reittivalintaamme pidemmille. Halutessaan Orposelta kävelee kyllä Luirojärvelle yhdessä päivässä, vaikka varmasti sen jälkeen tuntee kävelleensä.

Huuhtelin itseni kylmällä järvivedellä ja suuni Jägermeisterilla. Pitkä saunominen väsytti Teron ylälaverille melkein välittömästi saunomisen jälkeen. Me istuskelimme kuitenkin vielä tovin ulkona pimenevään iltaan katsellen. Ennen pitkää patja ja tyyny kutsuivat muitakin. Uni tuli tänä yönä täysiä päin naamaa.



Päivä 7:

Varaustuvan väki heräili samoihin aikoihin ja aamiaistoimet sujuivat rutiinilla. Kuumaa vettä mukiin ja seuraksi russian earl greyta, sekä maitojauhetta. Pari paksua siivua saaristolaisleivästä ja päälle paksut siivut kestomakkaraa. Lisäksi vielä pari kaurakeksiä. Silloin tällöin harjoitin Tommin kanssa vaihtotaloutta - pari kaurakeksiä juustosiivuista ja voileipäpikkelsistä.

Toinen tamperelaisrouvista taisteli ristikon parissa. Hän kysyi allekirjoittaneelta neuvoa johonkin kohtaan, joka häntä oli askarruttanut ja yllätyksekseni tiesin vastauksen muutaman sekunnin mietittyäni. Saanen huomauttaa, etten ole tehnyt ainoatakaan ristikkoa kokonaan ja ylipäätään olen ehkä kokeillut joskus ala-asteella kerran. Tamperelaisrouva innostui ja siirtyi seuraavaan kohtaan, jota hän oli pitkään pohtinut.

"Sinultahan tämä tuntuu sujuvan, niin mikähän tähän sopisi?"

Tarjoilin vastauksen kuin apteekin henkilökunta tuotteensa hyllystä sitä tarvitsevalle tirehtöörille tahi sheriffille, kuten klassinen sanonta kuuluu. Nainen riemastui ja jos en nyt ihan kamalasti liioittele, niin serpentiinit ja kekkerihatut melkein kaivettiin esille, sillä vastaukseni ratkaisi koko ristikon.

"Nyt saat mielenrauhan", totesi hänen ystävänsä ja ristikkolehti lensi roskakoriin.

Aamutoimet olivat tällä kertaa kaikenkaikkiaan helpommat, sillä ei tarvinnut pakata rinkkaa ja mikä parasta, selkään tulisi vain pieni päiväreppu, joten tämä oli ainakin ylävartalolle lepopäivä.

Hyvästelimme tamperelaisrouvat ja toivotimme hyvää loppureissua. Me lähdimme kohti Sokostia, joka on UKK:n alueen korkein tunturi. Sokostin korkein huippu yltää 718m korkeuteen merenpinnasta ja korkeusero Luirojärven pintaan on noin 435m. Kävelyä tunturin juurelle oli kuitenkin pari kilometriä ennen varsinaista nousua.

Suolampi Luirojärven koillispuolella.

Sieniperhe poseeraa.
Silta puron yli.

Siltasiltasilta.

Tommi totesi kuvaavansa myöhempää tarkkailua varten jokaisen sienen, jota hän ei tunnista. Ylitimme parit kosteikot ja purot, joiden jälkeen alkoi metsäosuus. Pysähdyimme hetkeksi ennen metsää katsomaan karttaa. Tai minä katsoin ja selitin reitin tunturin juurelle muillekin. Lähdimme jatkamaan matkaa ja ehdimmekin kävellä ihan pitkän siivun, kunnes saavuimme lähestulkoon kuivan joenuoman rantaan. Tommia ei näkynyt missään. Odottelimme pienen hetken, mutta ei mitään.

Ella ja Tero jäivät istuskelemaan ohuena mattona virtaavan veden äärelle, kun ilmoitin käyväni pienen matkaa takaisin polkua. Huutelin Tommia tämän tuosta, mutta tiesin, ettei huutoa voi kuulla, ellei ole lähellä. Metsässä äänet eivät kanna pitkälle. Kävelin lähemmäs puolisen kilsaa, kunnes palasin takaisin Ellan ja Teron luo.

Lähdimme kaikki takaisin polkua Tommia etsimään. Onneksi miehellä oli sentään meidän kartta. Kävelimme tovin jos toisenkin, minä Tommia huudellen, kunnes lopulta viiksekäs toveri reippaili meitä vastaan ja kertoi, että oli vain napannut pari kuvaa ja kääntyessään meitä katsomaan, ei näkynyt kuin metsää.

Helpotuksesta huokaisten lähdimme taas kohti Sokostia. Ella huokaili tosin muustakin, sillä vaelluskengät olivat alkaneet rasittaa hänen toista nilkkaansa todella ikävästi. Nääntyneen virran jälkeen alkoi loivahko nousu ja Ellan nilkka pisti hanttiin jo todenteolla. Kuten parkanolainen saattaisi asian ilmaista, niin Ellaa "vitutti aivan saatanasti". Edessä näkyi jo vaikeakulkuinen kivikko, jota suurin osa tunturista on. Ella totesi parhaaksi kääntyä takaisin tuvalle, vaikka oli odottanut päivävaellusta Sokostille yhtenä reissun kohokohtana. Allekirjoittanutta masensi todella paljon. Parkanolainen lainaus sopi myös minun tuntemuksiani kuvaamaan. Viisainta oli kuitenkin jättää riskeeraamatta seuraavan kahden päivän kunto ja antaa nilkalle lepoa. Lupasin Ellalle, että Sokostille vielä palataan toistekin.

Minä, Tero ja Tommi lähdimme nousemaan tunturikoivikkorajan yläpuolelle, josta alkoi sen verran haastava kivikko, että se olisi ollut särkevällä nilkalla kokolailla mahdoton - tai vähintäänkin järjetön yritys. Korkeammalla tunturissa pilvet peittosivat huiput näkyvistä, mutta tämän tuosta kun kääntyi katsomaan ympärilleen, ei voinut olla hymyilemättä. Kyllä näitä maisemia kelpasi imeskellä verkkokalvoillaan isoaivokuoren hippokampukseen, jonne maisemat tallentuivat muistoina - kameran muistikortin lisäksi, siis.

Vaikka maasto oli todella karua, niin kasvillisuutta pilkotti kivien välistä siellä täällä. Kaikki tosin miniatyyriversioina alempana kasvavista lajitovereistaan.

Kasvit morjesteli kivien välistä!

Emme päässeet yksimielisyyteen mistä huipulle kannattaisi lähteä nousemaan, kun polkujakaan tällaisessa maastossa ei ollut, eikä voinut syntyäkään. Tero lähti melkolailla suorinta tietä ylös, kun minä ja Tommi kiersimme Sokostin huipun pohjoispuolelta laskevan kurun kylkeä ja sieltä loivemmin nousten kohti Sokostin huippua. Ja siis huippuahan emme edes nähneet pilviltä. Emme olleet lopulta kaukana Terosta, vaikka välillä näköyhteys mieheen katosikin tyystin.

Lopulta pääsimme sen verran ylös, että erotimme Sokostin huipun ja tunturin laella pönöttävän radiomaston huoltorakennuksineen ja aurinkopaneeleineen. Tero oli jo radiomaston luona räpsimässä kuvia. Minä ja Tommi menimme huipulle räpsimään kuvat huiputtamisesta todisteeksi. Huipulla oli myös kivinen rakennelma, joka piti tuulen loitolla yllättävän tehokkaasti. Siellä oli oikein puupenkkikin. Ja varmaan vuosikymmeniäkin vanhoja säilyketölkkejä ja muuta roskaa. Se ärsytti. Ihmiset hei, jos jaksatte kantaa täyden pakkauksen tuotetta X, Y tai Z luontoon, jaksatte kantaa sen takaisin myös tyhjänä. Jotain vastuuntuntoa ja kunnioitusta, please.

Mountain-Männikkö.

Todellinen huiputtaja.

Näkymät eivät olleet alkuun kovinkaan kummoiset, kun ympärille katsoessa ei näkynyt muuta kuin valkeaa verhoa. Huipulta hädin tuskin näki edes ihan lähellä seisovaa radiomastoa. Sitten yhtäkkiä, pilvet viilettivät ohitsemme aivan mieletöntä kyytiä ja avasivat näkymiä tunturilta pieneksi hetkeksi. Allekirjoittaneella loppui heti parin kuvan jälkeen ensimmäisestä muistikortista tila, joka piti hirmuisessa paniikissa vaihtaa, että ehtii vielä kuvaamaan ympärillä avautuvia maisemia.

Masto pilvessä.

Masto selvinpäin.

Alhaalla näkyi Luirojärvikin ja jäin hetkeksi ajattelemaan Ellaa, kunnes muistutin itseäni, että kannattaa silti itse sentään yrittää nauttia tästä. Kyllä tänne vielä palattaisiin.

Lokka?

Kosteutta ilmassa.

Tommi vaanii.

Kultainen kimallus kiehtoi katsojaa.

Suon toisella puolen kuljimme edellisenä päivänä kohti Luirojärveä.

Vietimme huipulla hyvän tovin, kunnes lähdimme laskeutumaan alas kohti Jaurutuskurua, jossa oli määrä syödä lämmin ateria. Matkalla alas jäimme ihailemaan jotakin haukkalintua, joka räpytteli välillä paikallaan saalista etsien ja välillä liiteli lähellä maanpintaa tunturin muotoja myötäillen. Kuvaan en kaveria kuitenkaan saanut, kun en ajoissa reagoinut. Liipasinsormi oli laiskana, mutta onneksi emme olleet villissä lännessä.

Ei se ole lentokone, juna, eikä Teräsmies, vaan lintu.
Herkkuja tarjottimella.

Tommi ja Tero valittelivat laskun tuntuvan ikävästi kintuissa. Olin koko reissun ihmetellyt, miten laskuvaihe ei tunnu itselle missään, kun nousuvaiheessa jään auttamatta jonon hännille huonoa kuntoani kiroten. No, yhtä kaikki, pian vasemmalla puolen tunturi oksensi sisuksistaan herkullisen kylmää ja hyvää vettä vuolaaksi virraksi, jota seurasimme pienen matkaa kokkauspaikkaa etsien.

Pysähdyimme pienen allasmuodostelman kohdalle, jossa oli vähän tuulensuojaakin. Keitin tulille ja vettä kattila täyteen. Kuivatun kanan olin laittanut veteen pehmenemään jo Luirojärveltä lähtiessämme, joten nuudelit vain maustepusseineen lautaselle. Kuumaa vettä ja kanat sekaan ja kansi päälle pieneksi hetkeksi. Ruoka maistui taivaalliselta. Tätä pitäisi syödä ehdottomasti vaelluksella useammin.

Syömisen ja risuilla astioiden jynssäämisen jälkeen pakkasimme ateriointitarpeet ja jatkoimme matkaa, kunnes pian huomasimme aivan lähellä pusikossa seisoskelevia kiirunoita. Varovaisin liikkein objektiivin vaihto ja muutama räpsäisy, kunnes Terosta loitommaksi hiippaillut yksilö säikäytti liikkeelle kaverinsakin ja vei samalla syyn jumittaa siinä yhtään sen pidempään.

Kiiruna valppaana.

Jaurutuskurua alas laskeva puro - tai purot - ovat todella kauniita. Virta levenee ja kovenee koko aika ja pieniä ja vähän siitä isompia vesiputouksia on virran varrella tämän tuosta. Putouksien jälkeen on muodostunut altaita, jotka nekin kasvoivat koko aika syvemmiksi ja laajemmiksi, mitä alemmas kuljimme. Polku kulki paikoitellen suhteellisen korkealla virran yläpuolella ja reitti olisi muksuna ollut kuin suoraan Indiana Jonesista tai muista seikkailuelokuvista. Lopulta polku erkani purosta ja olimme takaisin saman polun varrella, jota olimme tänään aiemmin kulkeneet kohti Sokostia.

Luirojärven länsirantaa.

Palasimme Luirojärvelle, jossa oli jälleen tiedossa saunomista(!) ja sen jälkeen lettujen paistamista iltapalaksi koko porukalle. Ella oli lämmitellyt tuvan ja kuivaushuoneen kamiinoita, keitellyt teetä, lueskellut vieraskirjoja ja kerännyt paljon mustikoita, jotka oli tarkoitettu kaikille syötäväksi lettujen kanssa. Ellan tuntien ei mikään maailman ikävin tapa viettää päivää, olosuhteet huomioon ottaenkin.

Nukkumaan mennessä takaraivossa painoi jossakin määrin suru, että pian vaellus olisi jo ohi ja pitäisi palata matalaan maastoon, kaupunkiin ja ihmispaljouteen. Kahta jälkimmäistä oli vähiten ikävä, kuten aina. Anna palaa, Matti. Do your thing.



Päivä 8:

Heräilimme kevein mielin tähän päivään, koska edessä oli kävelyn puolesta iisi päivä. Vaivaiset 8km rinkat selässä, Luirojärveltä Karapuljulle. Tehty melkein yhtä helposti, kuin sanottu. Aamiaiset huiviin ja matkaan. Reitti meni melko rivakasti siitäkin syystä, että olimme kulkeneet saman pätkän jo vaelluksen alkupäässä, joten ympäristön ihmettely jäi vähälle. Kaikki odottivat, että pääsisimme perille, jolloin olisi aikaa ottaa rennosti ja nauttia viimeisestä illasta kansallispuiston alueella.

Joku ikävä ihminen oli kerännyt hyvän määrän tatteja ja jättänyt ne ulos. Kuvan ottamisen hetkellä nuo olivat olleet siinä jo muutaman päivän.

Tuvan varauspuolen edusta.

Hillton.

Luirojärven sauna.


Matka tuntui aivan naurettavan lyhyeltä eritoten nyt, kun sen oli jo kerran kulkenut aiemmin. Ellan nilkkakin suoriutui matkasta ilman suurempaa kärsimystä.

Karapuljun tupa oli metsän ja suon rajalla, aivan Luirojoen rannassa. Aurinko paistoi suon yllä ja paistoi tuvan länsi- ja eteläseiniin.

Tero ja Tommi.

Pieni pätkä suota. Lisävarusteena pitkospuut.

Karapuljulle saapuminen.

Männikköä miellyttää asia.

Purakalju.

Ensin lämmintä ruokaa huuleen ja sitten leppoisaa lepäilyä laverilla. Terolla oli porukan ainoana Soneran liittymä, koska oli ainoana ottanut selvää mikä liittymä tällä seudulla tärppäisi edes tuurilla joskus kenttää ja Karapuljullahan sitä oli, joten Tero jakoi nettiyhteytensä minulle ja Tommille. Tarkastelimme säätiedotuksia, googlettelimme seuraavan päivän pizzaravintolaa ja ehkä tuli käytyä sosiaalisessa mediassakin ilmoittautumassa kuuluvansa edelleen elävienkirjoihin.

Suunnitelma Saariselällä käymisestä pizzalla ja palauttamassa avaimet oli ollut jo pidemmän aikaa reissun aikana puheena, mutta lopulta keskustelun edetessä netin äärellä totesimme, että oma koti houkutti porukkaa sen verran, että päätimme autolle päästyämme suunnata kohti Oulua ja yöpyä samalla sorakuopalla, kuin tullessamme ja hoitaa pizzeriabisnekset Sodankylässä. Luirojärven varaustuvan avain lähetettäisiin takaisin postitse, niin säästettäisiin yhteensä 80km ajoa valoisaan aikaan. Asia kunnossa.

Sarvipäät kävivät morjestelemassa Karapuljun pihalla tämän tuosta.

Nuotion äärellä auringonpaisteessa, tuvan takapihan nuotiopaikalla. Ai ai. Oli selkeästi aika juhlistaa päivää ja alkavaa iltaa korkkaamalla pieni 2dl pullo 60% Strohia. Laskeva aurinko valaisi Karapuljua kauniisti ulkona, sekä sisällä. Kamera kourassa kulahti allekirjoittaneella hyvä tovi. Valot ja varjot pukivat asiat uudenlaisiin vaatteisiin, eikä niitä voinut jättää huomiotta.

Poromiehillä on tehokas hajuaisti. Poromies voi haistaa alkoholin kilometrien päästä. Alkoholia tulee käsitellä siitä syystä erämaassa varoen.

Männikkö approves.

Tymäkkä hönkäys hörpyn perään riittää toisille.

Eteläseinä.

Näkymä etelään.

Vieras vieraskirjan äärellä.

Daydreaming.

Hohtoa, heijastuksia ja mukavia sävyjä.

Kamiinan ruhtinas.

Ilta-auringon viimeinen morjestus.

Naarmuja muovissa.

Naarmuja lasissa.

Naarmuja mielenterveydessä.

Akkunan äärellä.

Pian oli kuitenkin aika paistella taas lettuja.Kävimme poimimassa mustikoita lettujen seuraksi ja paistelimme jokainen vuorollaan kolme lettua, kunnes taikinakulho oli tyhjä. Taikinakulhon tyhjennyttyä oli aika täyttää vatsaa.

Ellan keräämiä mustikoita.

Teron vuoro paistaa hämärässä. Valaistuksena toimi katosta roikkuva otsalamppu.

Tuvassa makoillessa oli hyvin kotoisa tunne. Nuotiopaikka oli meidän, kamiina oli meidän, kaasuliesi oli meidän, laveri oli meidän. Karapulju on sen verran syrjässä, että täällä ei käy paljoa porukkaa, joten ei ollut vaikea arvata etukäteenkään, että saisimme olla siellä omassa rauhassa. Tämä päivä meni pääasiassa laverilla makoillessa ja nuotiolla istuessa, mutta se lieni ansaittua tässä vaiheessa vaellusta.

Yön pimetessä annoimme hiilloksen sammua nuotiopaikalla, haimme joesta vesipullot täyteen ja painuimme nukkumaan. Ennen nukahtamista mielessä pyöri ote Karapuljun vieraskirjasta, josta Ella kertoi aiemmin; eräs vaeltaja oli tullut Luirojärveltä päivävaellukselle Karapuljulle kahvit keittämään ja vettä Luirojoesta hakiessaan hän huomasi saman joen rannalla tallustelevan kolme karhua. Vaeltaja perääntyi tupaan odottelemaan, kunnes uskalsi lähteä kiirehtien takaisin Luirojärvelle. Matti juoksi sisään kamiinan kautta ja veti karhukuumotuksia vastapalloon 100-0 ja tarjoili säkillisen miehentiputtajaa limakalvoilleni. Kiitti hei, I owe you one!



Päivä 9:

Uuteen ja samalla vaelluksen viimeiseen aamuun herättiin haikeina edellä mainitusta syystä, mutta myönnettäköön, että tietenkin huojentuneena siitä, että tänään pääsisi posliinipöntölle asioimaan pitkästä aikaa, pistämään tennarit jalkaan ja nauttimaan autenttisista italialaisherkkuja mm. kebab- ja säilyketonnikalatäytteellä.

Aamiaiset kohti ruuansulatuselimistön osaa, jota pitkin syöty ruoka kulkee suusta mahalaukkuun, jonka jälkeen vielä viimeisen kerran aina yhtä tylsistyttävä rinkan uudelleenpakkaaminen. Tuvan siivousta ja viimeiset huussikäynnit ja kävely Luirojoen rantaan.

Kengät ja sukat pois jalasta ja samasta kohdasta yli, mistä aiemminkin. Matka taittui nopeasti. Pian olimmekin jo Harrihaaralla ja jälleen kerran tutulla ylityspaikalla.

Striptease.

Harrihaara.

Mieli oli jo niin kovasti asennoitunut siihen, että tänään oltaisiin takaisin "sivistyksen" parissa, joten ajatuksissa pyöri pizzan täytteet, kalastusreissut, raha-asiat, mutta myöskin mitä tällä reissulla oli tullut opittua.

1) Suot ylittää kyllä ihan kevein mielin, mutta kosteimmilla ja isommilla soilla jokin GPS-laite on jees.

2) Ruokaa vähemmän mukaan. Tää on niin perusvirhe. Lähestulkoon aina. Vaikka nyt tuli mietittyä ja suunniteltua asiaa tarkoin etukäteen, niin olisin voinut jättää muutaman kilon pois ruuan painossa. Välipaloja aivan liikaa. Maitojauhettakin otin koko pussin, kun en osannut arvioida käyttötarpeen määrää.

3) Kahdeksan päivää vaelluksella ei ole sen pahempi kuin kolmekaan. Tästä olimme yksimielisiä, että olisi voinut jatkaa pidemmällekin, jos aikaa olisi ollut. En tiedä missä vaiheessa raja tulisi vastaan, että olisi jo pakko päästä ihmisten ilmoille, mutta tässä se raja ei ainakaan mennyt kenelläkään meistä. Kahden viikon reissu voisi olla allekirjoittaneelle seuraava virstanpylväs.

4) Astianpesuainetta mukaan, niin ei tarvitse kirota tiskaamisen parissa.

5) Enemmän vapaapäiviä rinkka selässä vaeltamisesta, jotta ehtii paremmin tutustumaan itse luontoon - ja keskittymään myös valokuvaukseen aivojen ja ajan kera.

6) Enää tuskin olisi paluuta ainakaan Lapissa alle viikon vaelluksiin. Kun tänne asti vaivautuu, niin kannattaa olla niin pitkään, kuin mahdollista!

Tarvoimme mutaista mönkijänuraa ja kun ohitimme poromiesten jälkeen jättämät lasipullorivistöt, tiesimme olevamme lähellä etelää kohti kääntyvää mutkaa. Mutkassa on puro, jonka ylitimme toisen vaelluspäivän aamuna. Olimme jo aiemmin sopineet, että jäämme puron varrelle keittämään teet ja haukkaamaan välipalaa ennen suolle lähtemistä. Tässä saisi vielä viimeisen kerran täytettyä juomavarastonsa kylmällä ja aivan puhtaalla vedellä, jotta jaksaa tarpoa taas 5-6km suota.

Koira? Susi? Kettu? Leijona? Tärppä? Mikä? Ihan hyvän kokoiset kynnet sillä ainakin on.

Villipedon ulostetta. Pökäleen suippo kärki kertoi elukan syöneen toista elukkaa.

Matka jatkui, eikä edes seitsemäsosaporonkusemaa, kun olimme jo vanhalla leiripaikallamme. Siitä muutama metri ja suo-osuus alkoi.

Ensimmäisenä päivänä meiltä meni suo-osuuksiin muistaakseni nelisen tuntia. Tällä kertaa selvittiin noin tunnin nopeammin. Aikamoista hakemista oli silti välillä reitin kanssa, kun paikoittain joutui etsimään paikkoja, mistä pystyi loikkaamaan tarpeeksi pitkälle, että saisi jalkansa seuraavalle mättäälle. Toinen vaihtoehto oli olla välittämättä, jos oli jo aiemmin onnistunut kenkänsä kastelemaan kuten Tero. Jalka vaan jonnekin ja jos vähän haukkaa suovettä, niin ei mahda mittää! Etiäppäi!

Kaukaiset kukkulat.

Lienee ainoa kuva, jossa näkyy vähän maatakin suolla. Tässä oli yllättävän vähän vetelää, joten jaksoi napata pari kuvaakin.

Jos ei tietäisi kuvan olevan vetelältä suolta, voisi kuvitella olleensa kauniilla pellolla.

Pääsimme Orposen laavulle, jonka penkeillä istuessa ärsyynnyin koko valokuvaustouhuun ja heitin kameran täysiä puuta päin ja aparaatti laukaisi meistä vahingossa kuvan. Oho!

Pakollinen ryhmäkuva!

Tässä vaiheessa oli jo ajatukset kynsin ja hampain kiinni autenttisessa italialaisruokavaliossa, sekä tennareissa ja kas kummaa, oloa ilman kymmenien kilojen lisäpainoa selässä!

Laavultahan nyt oli vain jotain 200m autolle, joten eipä siinä ihmeempiä seikkailua ehtinyt enää syntyä. Kamat autoon ja uskolliset vankkurit kohti Vuotsoa polttoaineen toivossa.

Tähän vedetään raja!
Volkswagen toivotti meidän tervetulleeksi takaisin kehräten.

Kuva soratiestä Vuotson suuntaan.

Lisää kuvia.

Kaverilla oli ollut ilmeisen rankka ilta. Valkoisessa turkissa on kieltämättä se huono puoli, että siitä erottuu paskatahrat aika herkästi.

Emme löytäneet kyläpahasesta polttoainetta tarjoilevaa kioskia, joten jatkoimme matkaa kohti Sodankylää ja odottelimme seuraavaa tilaisuutta. Sodankylään päästessämme koitimme navigaattorin avulla löytää netistä löytämämme pizzerian, mutta ilmeisesti sitä ei enää ollut olemassa. Tai ei ainakaan samalla nimellä. Nyt paikalla oli pizzeria, jonka nimi oli - ihan oikeasti - Karwan's. Spot on!

Karwan kulinaarikeidas!

Pizzat olivat maittavia, mutta saniteettitilat yhtä purkkaviritelmää, sekä salaattipöytä täynnä pikkukärpäsiä. Muonitusrituaali palautti koko seurueen nyt viimeistään takaisin arkeen ja osaksi kulutuskulttuurin holtittomasti pyörivää rattaistoa.

Poronkusemat menivät aivan hujauksessa, tuulilasin edestä kaaramme keulan alle sujahdellen ja koht'sillään olimme taas kerran tutuilla mestoilla soramontulla, pimeyden jo laskeuduttua.

Beam me up, Matti!



Päivä 10:

Ylös, ulos ja takaisin sisään ja sotaratsumme karjapuskuri kohti lähintä huoltamoa, joka oli ABC (who would've thought?). Kahvia ja leipää, sekä mukaan vielä hampurilainen, niin ei tarvitsisi pysähdellä matkalla.

Motaria, maantietä, blaa blaa blaa. Ei tuntureita missään. Seuraava etappi olikin sitten Jyväskylä, jossa Tero saavutti oman maalinsa ja luottovankkurimme vaihtui Tommin sedaniin, joka sekin on osoittanut kyllä luottokelpoisuutensa osaltaan eräreissuilla.

Matkalla pysähdyimme Orituvalla ja pihassahan olikin mukavasti savukalaa myyvä koppero. Palkitsin itseäni onnistuneesta vaelluksesta vielä savustetulla raudulla ja hain kaupan puolelta seuraksi ruisleipää ja Olympia-juustoa.

Oranssivatsainen eväkäs heilahti huulien välistä peremmälle tietokoneen äärellä, jossa alkoi jo seuraavan reissun suunnittelu.

Täältä tähän!

No comments:

Post a Comment