Miten suunittelen vaellusreittini?

Tästä aiheesta minulta pyydettiin viime kesänä kirjoitusta ja aihe oli siis jonkin aikaa odottamassa vuoroaan, kunnes vuodenvaihteessa päätin tarttua siihen. Alunperin oli tarkoitus tehdä tästä useampi blogiteksti, koska kirjainmerkkejä tiesin tulevan reilusti. Lopulta kuitenkin päätin pistää kaiken yhden ja saman otsikon alle, koska siten se on helpompi ehkä lukijalle käsitellä kokonaisuutena, jos aikoo seurata samaa kaavaa reitin suunnittelussaan.

Luonnollisesti lähestyn asiaa omasta perspektiivistäni, joten talvivaelluksista en puhu ja maantieteellinen sijainti perspektiivissäni on Suomen Lappi. No, käydään sen pidemmittä puheitta itse asiaan...

Nähtävyyksien etsiminen

Vähintäänkin silloin, jos reissu ei tule olemaan kalastuspainotteinen, etsin Luontoon.fi -sivustolta, sekä Googlen hakukoneella näkemisen arvoisia ja kauniita näkymiä ja/tai historiallisesti jollakin tavalla merkittäviä paikkoja tai rakennuksia alueelta, jonne vaellusta suunnittelen. Luontoon.fi -sivustolta löytyy kohdealueen omalta sivulta välilehti nimeltä "Historia ja nähtävyydet", joiden alta löytyy alueen merkittävimmät ja kuuluisimmat nähtävyydet. Googlella haen pääasiassa sitten niitä maisemia kyseiseltä alueelta, joita haluaa päästä omin silminkin näkemään.

Hakukenttään yksinkertaisesti kohdealueen nimi ja vaihdetaan kuvahaulle. Sitten vaan selailemaan ja etsimään kuvia näkymistä, jotka itseä viehättää ja tarkistamaan - ainakin parhaassa tapauksessa - kuvan sisältävältä sivustolta tietoja paikan nimestä ja/tai sijainnista. Klikattuasi kuvahaun tuloksista haluamaasi kuvaa, aukeaa uusi näkymä, jossa kuva näkyy isompana ja sen vieressä on kaksi nappia; "Käy sivulla", sekä "Näytä kuva". Jälkimmäinen avaa kuvan originaalikoossaan nettiselaimeesi ja ensimmäinen vie sinut sivulle, josta kuva löytyy.

Tässä täytyy toisaalta muistaa, että Googlen hakukoneeseen ei kannata sokeasti luottaa, sillä kuvien seassa on aina myös sellaisiakin kuvia, jotka eivät vastaa hakusanaasi. Enkä nyt tarkoita vain jotain täysin aiheeseen liittymättömiä kuvia, vaan Kaldoaivista etsittyjen kuvien joukosta voi törmätä esim. Kevon tai Vätsärin alueen maisemakuviin. Kannattaa siis lukea varmistus tekstistä kuvan sisältävältä sivulta, eikä luottaa pelkästään siihen, että hakukenttään syötetty hakusana ja itseä viehättävä kuva hakutuloksissa kertovat tarpeeksi. Kuvahaulta kannattaa myös vaihtaa verkkohaulle ja tutkiskella kuvilla varustettuja vaellusblogeja.

Luontoon.fi -sivustolta löytyviäkin nähtävyyksiä kannattaa ehdottomasti myös katsella erikseen vielä Googlen kuvahaun kautta, jolloin voi esimerkiksi nähdä saman maiseman eri vuodenaikoina kuvattuna, isomman resoluution kuvina tai eri sijainnista kuvattuna.

Näkemisen arvoinen paikka: Paratiisikuru - UKK

Retkikartta.fi

Ensimmäisenä, avattuani pääasiallisen reitinsuunnittelutyökaluni, eli Retkikartta.fi -sivuston, avaan vasemmasta reunasta Karttatasot -välilehden, sieltä Suojelu- ja retkeilyalueet, jonka alta rastitan kohteen aluetyypin, jolloin ne korostuvat kartalla tietyllä värillä ja näet missä alueen rajat menevät, niin osaat suunnitella reitin niin, että pysyt varmasti kohdealueen rajojen sisällä.

Seuraavaksi katson löytyykö alueelta merkittyjä ja säännöllisesti huollettuja reittejä avaamalla ylempää alavalikon nimeltä Reitit ja sen alta rastitan Kesäretkeilyreitit, sekä Pyöräilyreitit. Useimmiten kuitenkin piilotan nämä tasot uudelleen saman tien tai vähintäänkin asetan tasolle läpinäkyvyydet niin, etteivät ne peitä karttamerkintöjä.

Ensitöikseni tarkastan mitkä tiet vievät mahdollisimman lähelle kohde-alueen rajaa. Näistä paikoista yleensä löytyy potentiaalisia lähtöpaikkoja, joista lähtee edes jonkinlaisia polkuja, jotka helpottavat kulkemista. Seuraavaksi zoomaan lähemmäs (max. mittasuhde-etäisyydelle 1:25 000), jotta itse maastokartallekin merkityt polut näkyvät (ei siis erikseen näkyviin pistetyt tasot), jolloin voin rajata jäljelle parhaat lähtöpaikat ja reitit niiltä niiden kohteiden läheisyyteen, jotka kiinnostavat (esim. alueen potentiaalisimmat kalavedet ja näkemisen, sekä kokemisen arvoiset nähtävyydet).

Tässä vaiheessa pystyn - tai joudun - karsimaan kiinnostavien kohteiden listalta pois ne, jotka ovat liian kaukana muista kiinnostavista kohteista, eli liian kaukana reitiltä. Seuraavaksi valitsen karttanäkymän vasemmasta yläkulmasta mittatyökalun (keskimmäinen seitsemästä työkalusta) ja lähden mittaamaan lähtöpaikasta mieluista reittiä myöden eteenpäin, pitäen koko aika silmällä minne päivän patikointi kannattaisi päättää leiriytymisen merkeissä. Tässä pidän mielessä päällimmäisenä sen, ettei kuljettu matka ole itselleni fyysisen kunnon puolesta liian pitkä yhden päivän patikoinniksi. On myös hyvä huomioida, että aivan reitin alussa selässä painaa täysi rinkka, jolloin saattaa olla järkevää pyrkiä välttämään sijoittamasta pisimpiä siirtymiä heti reitin alkuun.

Näkemisen ja kokemisen arvoinen reitti: Luirojärveltä Muorravaarakkaan (via Lumikuru) - UKK

Toinen vaihtoehto on piirtää ensin mittatyökalulla kokonaan sen reitin kartalle ja katsoa montako kilometriä siitä tulee yhteensä. Tässä vaiheessa pitäisi tietää montako päivää itse vaellus saa maksimissaan kestää. Sitten laskee monelleko päivälle haluaa siirtymiä rinkka selässä ja montako päivää päivärepun kanssa päivävaellusten tekemiseen tai keskittyä pelkästään kalastukseen. Näin saadaan jäämään jäljelle ne päivät, joina leiripaikkaa pitäisi vaihtaa ja voidaan alustavasti jakaa kilometrimäärä siirtymäpäivien määrällä ja saada keskimääräinen kilometrimatka päiväsiirtymää kohti. Useimmitenhan siirtymät eivät kuitenkaan ole identtisiä kilometreissä, joten tässä vaiheessa myös otan talteen kuvankaappauksen talteen karttanäkymästä, jossa näkyy koko reitti piirrettynä kartalle (ihan varmuuden vuoksi) ja aloitan uuden reitin piirtämisen lähtöpisteestä, jolloin vanha reitti katoaa kartalta. Tällä kertaa pääpaino onkin sitten siinä, että piirretään samaa reittiä kuin äsken, mutta tällä kertaa vain yhden päivän siirtymä kerrallaan. Aina kun ollaan ylitetty tietty kilometrimäärä reitillä, aletaan etsimään lähistöltä potentiaalisia leiripaikkoja, jonne päivän patikointi kannattaisi päättää.

Tässä kannattaa muistaa, että mikäli aiemmin laskettu keskimääräinen päivämatka alkaa lähennellä itsellesi yhden siirtymän maksimikilometrimäärää, niin jokaisen siirtymän tulisi olla mahdollisimman lähellä tuota keskimääräistä arviota. Mikäli taas laskettu keskiarvo on selvästi alle henkilökohtaisen maksimisiirtymän, niin joustoa on enempi, jolloin voit yhtenä päivänä kulkea vähemmän ja sitten seuraavana päivänä vaikka taas laskettua keskiarvoa pidemmän matkan.

Tähän tapaan edetään aiemmin piirretty reitti loppuun ja katsotaan montako yöpymistä reitti vaatisi alusta loppuun, jolloin myös selviää se, että montako ns. ylimääräistä yötä mahdollisesti jää. Nykyään itse vaadin ehdottomasti niitä päiviä useammankin vaelluksen varrelle, jolloin ei tarvitse pakata rinkkaa, laittaa leiriä kasaan ja lähteä patikoimaan rinkka selässä, vaan voi keskittyä päivärepun kanssa kuljeskeluun ja/tai kalastukseen. On mukava olla 2-3 yötäkin putkeen samassa paikassa, jos suhteellisen lähellä on potentiaaliset kalavedet tai paljon nähtävää päiväreppu selässä.

Esimerkkinä jokin kuviteltu reittini voisi sisältää siirtymiä rinkka selässä kuutena päivänä ja kaksi kolmen yön leiriytymistä samalla paikalla.

Mikäli Retkikartta.fi ei ole sinulle tuttu työkalu, suosittelen tutustumaan sen tarjoamiin mahdollisuuksiin täällä.

Ilmakuvien hyödyntäminen reitin suunnittelussa

Ilmakuvien käytöllä on oikeastaan kolme pääasiallista funktiota omassa reittisuunnittelussani. Ensimmäinen niistä on katsella tarkemmin millaista maasto todellisuudessa on, jos suunniteltu reitti ei kulje valmiita polkuja pitkin. Näin voi saada mm. käsitystä siitä, että onko esimerkiksi jokin koivikko harvaa vai tiheää.

Toinen funktio on etsiä vakiintuneita kulkureittejä ilmakuvista, joita ei ole merkitty maastokarttaan. Tällaisia reittejä löytyy kyllä yleensä jokaiselta kohdealueelta. Maastotyypistä riippuen ne erottuvat selkeämmin tai sitten huonommin. Kivisellä maaperällä tietenkin heikommin. Vakiintuneet kulkureitit on kuitenkin suhteellisen helppo huomata siinä mielessä, että ne muodostavat suhteellisen pitkiä, suoria linjoja, sekä ylittävät jokia ja puroja. Sellaiset yksityiskohdat pystyy huomaamaan kartalta, koska ne pistävät silmään siinä mielessä, etteivät ne näytä "kuuluvan" maastoon, vaan ovat ihmisen tekemiä. Usein tällaiset reitit jossain vaiheessa yhdistyvät maastokartalla näkyviin reitteihin, joten kannattaa vaihdella tämän tuosta ilmakuvaa päälle ja pois, seuraten molempia näkymiä. Itse pyrin mahdollisuuksien mukaan tällaisia polkuja hyödyntämään, sillä vain varpuisessakin maastossa matkan taittaminen käy työläämmäksi, kun joutuu joka askeleella nostelemaan jalkojaan hieman enemmän. Jokin yksittäinen lyhyt osuus tällaisessa maastossa ei tietenkään ole mikään merkittävä hidaste, mutta pidemmän päälle sen merkitys kasvaa kilometrien kertyessä.

Polku ilmakuvassa

Maastokarttanäkymä samasta kohdasta

Kolmas funktio on ylityspaikkoja varten. Tätä kannattaa hyödyntää eritoten, jos etsii ylityspaikkoja sellaisista kohdista, missä maastokartalle merkitty polku ei ylitä vesistöä siltä alueelta, jolta tahtoisit päästä toiselle rannalle. Parhaat ylityspaikat useimmiten on kuitenkin merkitty kartalle tekstillä "Kahlaamo". Ilmakuvien perusteella joka tapauksessa pystyy saamaan jonkinlaista käsitystä esimerkiksi joen leveydestä ja syvyydestä. Jos joki on tumma ja tasainen värisävyltään, niin se on useimmiten liian syvä ylitettäväksi turvallisesti jalkaisin. Itse etsisin koskia joko maastokarttanäkymästä, ilmakuvista tai vuoroin molempia käyttäen ja etsisin matalimpia ylityspaikkoja vastarannalle. Jokia ja vesistöjä kannattaa katsella ilmakuvista itse ja seurata niitä eteenpäin, niin alkaa kyllä saamaan jonkinlaista käsitystä siitä mikä on leveä/kapea ja mikä on syvää/matalaa. Kannattaa myös katsella miltä maastokarttaan merkityt erilaiset "Kahlaamot" näyttävät ilmakuvista. Täysin tähän ei voi tietenkään aina luottaa, mutta jos haluaa kulkea omia polkujaan, on tämä parempi kuin luottaa vain ja ainoastaan tuuriinsa osua vaelluksella potentiaalisen ylityspaikan kohdalle.

Ylityksien suhteen täytyy ehdottomasti myös huomioida ajankohta ja viime aikojen säät, joista riippuu vedenkorkeus ja siten myös virtavesien virran voimakkuus. Jos lähtee esimerkiksi vaellukselle elokuussa, niin vedet ovat yleensä silloin matalimmillaan, kun taas kesäkuussa jäiden sulamisen tienoilla vedet ovat korkeimmillaan. Asiaa voi varmistella kohdealueen lähistöltä esimerkiksi luontokeskuksista, joiden yhteystiedot löytyvät osoitteesta Luontoon.fi, kunkin kohdealueen omalta sivulta.

Lähtö- ja paluupisteet

Lähtö- ja paluupisteiden suhteen on oikeastaan vain kaksi vaihtoehtoa; joko tekee reitistä ns. rengasreitin tai sitten reitin pisteestä A, pisteeseen B.

Rengasreitti on yleensä se mihin pyrkii, mikäli se vain on mahdollista. Rengasreitin hyödyt ovat siinä, että ei tarvitse mitään ylimääräistä säätämistä, jos lähtöpaikalle saavutaan omalla autolla. Pieneksi miinukseksi voidaan laskea se, että useimmiten täydellinen rengasreitti on hankala toteuttaa, ainakin jos käyttää valmiita polkuja, joten yleensä vähintäänkin pieni osa reitin alusta joudutaan kulkemaan uudelleen myös palatessa.

Rengasreitti

"Suora" reitti pisteestä A pisteeseen B

Jos saavutaan paikalle muilla neuvoin kuin omalla autolla (ts. taksilla tai muulla hoidetulla kyydillä) tai taksin kyydillä paluupisteeltä (jonne jää oma auto) lähtöpisteelle, josta voidaan aloittaa vaellus, niin ei tarvitse lähteä suunnittelemaan rengasreittiä. Myös esimerkiksi jollekin paikalliselle matkailualan toimijalle voidaan maksaa auton siirrosta tai kysyä äsken mainittua kyytiä pisteeltä toiselle korvausta vastaan. Tällaisen reitin ehdottomasti paras puoli on se, että voidaan sisällyttää reitille helpommin enemmän itselleen näkemisen arvoisia paikkoja ja vältytään taittamasta metriäkään samaa osuutta toistamiseen reitin aikana.

Paikallisten matkailualan yrittäjien palvelut

Edellisessä kohdassa jo tätä aihetta raapaistiin pinnalta, joten jatketaan vielä jokseenkin samalla aihepiirillä. Paikallisilla matkailualan toimijoilta voi ostaa erilaisia palveluja, joihin lukeutuu esimerkiksi mökkien/tupien, kanoottien, kajakkien, mönkijöiden ja moottorikelkkojen vuokrausta. Yleisimpiä palveluja ovat kuljetuspalvelut maastossa, kuten esimerkiksi vesitaso- tai helikopterikyydit, kuljetukset veneellä vesireititse ja mönkijäkyydit. Tarjolla oleviin palveluihin kuuluu usein myös metsästysoppaan tai kalaoppaan palkkaaminen mukaan, jolloin voi säästyä niiden parhaiden saalispaikkojen etsimiseltä ja päästä niihin käsiksi loistavan paikallistuntemuksen avulla, sekä saada vinkkejä mm. näillä paikoilla suosittavista vieheistä ja vaikkapa ihan yleisesti kalastustekniikoista.

Paikallisia matkailualan toimijoita löytää esim. Luontoon.fi -sivustolta, kunkin retkeilykohteen oman kohdesivun alta, kohdasta "Palvelut". Erilaisia palveluja etsiessään kannattaa kuitenkin myös hyödyntää Googlen hakukonetta, käyttäen hakusanoissa esimerkiksi lähtö- tai päätepisteen kuntien (tai niiden välille jäävien kuntien) nimi ja tarvittava palvelu, kuten vaikkapa "kalastusopas".

Kalastuksen kannalta potentiaaliset vesistöt

Aivan parashan tietenkin on, jos saa ensikäden tietoa joltakin tutulta, jolla on kokemusta kohdealueen kalavesistä tai vaihtoehtoisesti edellisessä kohdassa mainituilta paikallisilta kalastusoppailta. Useimmiten kuitenkin joutuu turvautumaan muihin keinoihin ja silloin kyseeseen tulee ensisijaisesti Googlen hakukone. Googlen hakukoneella löytää yleensä keskustelua kalastusaiheisilta keskustelupalstoilta, vaikkakaan niitä parhaita ja syrjäisempiä itse löydettyjä paikkoja ei kovinkaan usein ihmiset ole valmiita paljastamaan.

Yksi tapa lähestyä potentiaalisten kalavesien etsimistä kohdealueelta on avata Retkikartta.fi, sekä nettiselaimeen toiselle välilehdelle kohdealueen Eräluvat.fi, josta haetaan kyseiselle alueelle vaadittava lupa. Lupa-alueen kohdesivulta löytyy oikeasta reunasta PDF-formaatissa kohdekartta tai kohdekartat. Niistä selviää myös mitkä alueen vesistöt ovat kiellettyjä kalastukselta täysin. Näissä kiellettyjen listalla olevissa vesistöissä jalokalaa yleensä riittää. Jos vaikkapa valitsemasi kohdealueen halki kulkee isompi joki, jossa kalastus on kielletty, niin kannattaa tarkkailla sen joen kaikki sivuhaarat ja järvet, joihin se on yhteydessä. Tällöin ainakin tietää, että on sentään yhteys sellaiseen vesistöön, jossa sitä jalokalaa on. Kun olet löytänyt tuolla tapaa potentiaalisia kalavesiä, niin sitten palataan takaisin Googlen hakukoneen ääreen ja haetaan tuloksia esimerkiksi tietyn joen nimellä ja lisätään perään hakusanaksi "kalastus" (ilman sitaatteja).

Taimen siiman päässä

Kohdealueelle sijoittuvia vaellusblogeja kannattaa myös ehdottomasti hakea Googlella, sisältäen hakuun sanoja, kuten "harjus", "taimen", "rautu" tai "kalastus" (jälleen kerran ilman sitaatteja).

Tokihan kohdealueiden kalavesistä löytyy mainintoja mm. Luontoon.fi -sivuston kunkin kohdealueen sivulta, mutta yleensä nämä ovat niitä kalavesiä, joissa riittää myös muita kalastajia enemmän, jolla luonnollisestikin on suora vaikutus siihen kalakannan harvenemiseen. Parhaat kalavedet ovat melko poikkeuksetta kuitenkin syvemmällä erämaassa ja nyrkkisääntönä voi pitää, että mitä kauemmas ihmisasutuksesta, teistä, autiotuvista ja huolletuista reiteistä mennään, niin sitä paremmat todennäköisyydet on niiden parhaiden kalavesien löytämiseen.

Jos ei siis halua maksaa kalastusoppaalle tai tunne jotakin alueen kalavesiä tuntevaa, jolta saada varmaa tietoa, niin paras keino on kerätä netistä viitteitä potentiaalisista kalavesistä ja tehdä alueelle mahdollisesti useampiakin reissuja löytääkseen ne parhaat paikat.

Korkeuserojen huomionti päivämatkojen pituuksissa

Jos ei ole suunnitellut aiemmin vaellusreissuja itse Lappiin, niin ei välttämättä muista huomioida korkeuserojen merkitystä päivämatkojen suunnitelun ohella. Pelkkä kilometrimäärä Retkikartta.fi -sivuston mittatyökalulla mitattuna kun ei kerro kaikkea siitä päivämatkan raskaudesta. Tasaisella maalla 15km on aivan eri, kuin 15km ylittäen seitsemän tunturia. Tämä korostuu vielä, mikäli suunnittelet reittisi hyödyntämättä valmiita polkuja.

Maastokartalta täytyy huomioida korkeuskäyrien tiheys. Mitä tiheämmässä käyrät ovat toisiinsa nähden, sen jyrkempi rinne on. Suunniteltu reitti tulisi siis mieluiten kulkea sellaisista kohdista, joissa käyrät ovat mahdollisimman väljästi, mikäli ajatellaan vain patikoinnin helppouden kannalta. Monilla tuntureilla on myös todella haastavia louhikkoja ja kivikkoja, jotka näkyvät kartalla pieninä mustina kolmioina. Näitä kannattaa välttää mahdollisuuksien mukaan, jos on epävarmaa miten hankalia juuri kyseiset kivikot ovat kulkea. Niissä voi joutua harppomaan terävien kivenlohkareiden kärkien päällä kävellen, jotka törröttävät metrin tai enemmänkin maasta ja rinkka selässä sellaisessa maastossa kulkeminen voi olla vähintäänkin turhauttavan hidasta, mutta pahimmassa tapauksessa ihan oikeasti vaarallistakin.

Toisinaan reitin saattaa kuitenkin haluta suunnitella vaikka sitten vähän haastavammaksikin, jos se on hinta ainutlaatuisista näkymistä tai erityisen hyvistä kalavesistä.

Palkinto tunturin huipulla

Suot

Noin yleisesti ottaen soita kannattaa välttää jo ihan sen puolesta, että niiden ylittäminen on aika hidasta. Mahdotonta tai mitenkään äärimmäisen vaarallista se ei silti ole - riippuen tietenkin suosta ja siitä miten sateista on ollut. Jos vettä on tullut koko kesä kuin sieltä sanonnan kuuluisasta ja samanlaista sadetta lupaillaan vielä vaelluksen ajaksikin, niin jättäisin varsinkin isompien soiden ylittämiset sikseen.

Pääsääntöisesti kierrän suot, mutta jos suon halki kulkee jonkinlainen reitti (esim. poromiesten tai kansallispuiston huoltohenkilökunnan mönkijäreitti), niin suon ylittäminen on yksi vaihtoehto muiden joukossa. On kuitenkin huomioitava, että vaikka maastokartta näyttäisi reitin menevän suon halki, niin sitä ei välttämättä tai jopa todennäköisestikään siellä suolla erota kuin joissain kohtia.

Aapasoilla

Yksi huomioinarvoinen seikka on, että jos lähtee isompaa suota ylittämään, niin kannattaa täyttää vesipullot aivan täyteen. Jos suolla on virtaavia puroja tai ojia, niin niistä voi saada aivan välttävää juomavettä, mutta maku on aika turpeinen.

Suolla kuljettaessa nyrkkisääntö on, että pyritään joka askeleella astumaan pienten puiden, pensaiden, varpujen tai muun kasvillisuuden päälle aivan suoraan. Kasvien ja puiden juuret sitovat maata, jolloin todennäköisimmin se kantaa painosi. Pari heinänkortta ei aivan tähän vielä riitä, mutta jos kyseessä on selvästi isompi tupas jotakin heinää, niin se todennäköisesti jo kestää astumisen varsin hyvin. Varpujen ja pensaiden päälle on jo selvästi turvallisempaa astua.

Kaikki pienetkin avovedet kannattaa kiertää tarpeeksi kaukaa soilla. Vaellussauvoista on myös apua kokeillessa maaperän vetelyyttä. Ja jos astuminen johonkin kohtaan epäilyttää, niin kokeile jalalla ensin varovasti, ennen kuin pistät sille painoasi kokonaan.

Pieni suo Kaldoaivissa

Yksi hyvä sääntö on myös mielestäni se, että mikäli jonkin kohdan yli pääseminen vaatisi hyppäämistä toinen jalka edellä, niin etsi rauhassa toinen kohta. Koska mikäli se kohta minne laskeutuessasi jalkasi laskeutuu, ei pidäkään painoasi, niin se jalkasi voi olla hyvin nopeasti nivusia myöten pahalta haisevassa mutavellissä. Pyrin pitämään kiinni siitä, että välin yli täytyy pystyä harppaamaan nimenomaan askeleella, jolloin voit astua jalalla varoen, eikä jalka välttämättä uppoudu niin syvälle, jos maa ei kestäkään painoasi. Hyppäämällä koko painosi rojahtaa sille jalalle kertarysäyksellä ja uppoaminen on siten huomattavasti varmempaa.

Juomaveden saatavuus reitin varrella

Lapissa yleensä riittää juomakelpoista vettä, mutta huomaamatta reitin voi kyllä suunnitella niinkin, että juomavettä ei ole saatavilla useisiin kilometreihin. Mikäli alue on poronhoitoaluetta, niin jotkin vakavedet erityisesti saattavat olla juomakelvottomia. Sama pätee myös edellisessä kohdassa mainittuihin seisoviin vesiin soilla. Juomavesi tulisi ottaa ideaalitilanteessa joko lähteestä tai virtaavasta vedestä. Mitä kivikkoisempaa maasto on, niin sitä puhtaampaa on myös yleensä se vesikin.

Todennäköisimmin kuitenkin juomavettä on tarpeeksi usein tarjolla, mutta asia kannattaa varmistaa suunniteltua reittiä pitkin karttaa seuraten. Kokemuksesta voin sanoa, että varsinkaan kuumana kesäpäivänä auringon paahteessa ei ole kiva taittaa matkaa rinkka selässä, kun kenttäpullossa on vain noin desilitra juotavaa jäljellä, jota koittaa säännöstellä parhaansa mukaan, vaikka mieli tekisi juoda litra vettä kerralla.

Maailman parasta vodaa

Optimaalisten leiripaikkojen etsiminen

Kun on otettu huomioon aiemmin mainittu omalle sietokyvylle sopiva kilometrimäärä päivämatkan suhteen, niin sen jälkeen tulee prioriteetiksi leiripaikan valinnan suhteen leiripaikan geologisesta perspektiivistä tarjoamat mahdollisuudet, vaakakupissa sen aiheuttamat rajoitteet.

Jotta tiettyyn paikkaan voidaan leiriytyä, on sen maasto oltava maaperältään sellaista, että se ylipäätään mahdollistaa leiriytymisen. Maan on siis oltava tarpeeksi pehmeää, jotta saadaan telttakiiloilla teltta pysymään pystyssä ja paikoillaan. Maa ei myöskään saa olla liian "löysää", jotta maahan upotetut telttakepit myös pysyvät paikallaan, sekä teltan pystytysvaiheessa niitä vastakkaiselta seinustalta kiristettäessä, että täysin koottuna kovemmassakin tuulessa. Huomioon tulee myös ottaa kasvillisuuden määrä ja tyyppi; pienten varpukasvien päälle teltta vielä voidaan pystyttää, mutta esimerkiksi vaivaiskoivu voi jo herkemmin repiä teltan pohjakangasta auki. Ymmärrettävistä syistä kivikot ja kalliot, sekä liian kostea maaperä eivät myöskään sovellu telttapaikaksi. Kannattaa siis katsella maastokartalta millaista ympäristö on ja myös hyödyntää niitä ilmakuvia, jotta näkee esimerkiksi miten tiheää tai harvaa ympäristön koivikko on.

Toinen erittäin tärkeä tekijä on juomaveden saatavuus. Lähteitä löytyy toisinaan maastokartalta, mutta pääosin kuitenkin turvaudutaan yleisesti virtaaviin vesiin. Se voi olla leveämpi joki tai ihan vaan pieni puro. Useimmat järvet kuitenkin Lapissa tarjoavat täysin juomakelpoista vettä. Pääasiassa pyrin löytämään sellaisen leiripaikan, että juomavettä saa muutaman kymmenen metrin päästä teltasta, mutta muutaman sadan metrin matkakaan ei tietenkään ole mikään merkittävä haittatekijä - pahimmillaan ärsyttävä tekijä. Juomaveden saatavuus leirin läheltä luonnollisesti korostuu mitä useampi yö samassa paikassa leiriä aiotaan pitää.

Näkymää yhdeltä parhaista leiripaikoistani Kaldoaivista

Varsinkin Käsivarren Lapissa ja Ylä-Lapissa voi monilla paikoilla olla riesana kova tuuli. Tällaisilla seuduilla on hyvä koittaa löytää maastokartan avulla leiripaikka sellaiselta alueelta, jossa korkeusvaihtelua löytyy tarpeeksi jyrkässä nousussa tarpeeksi korkealle, jolloin korkeusvaihtelut tarjoavat tuulensuojaa ja teltassa yöpymisestä tulee mukavempaa, kun telttakangas ei pidä meteliä.

Jos leiripaikalla on tarkoitus sytyttää nuotio, on myöskin löydettävä tarpeeksi suojaisa paikka, ettei tuulella tarvitse kiroilla ja kuluttaa tulitikkuja, saati turhautua liian nopeasti palavasta hiilloksesta tai tulen tarjoaman lämmön menettämisestä. Nuotion kannalta on myös oleellista ensimmäisenä mainittu leiriympäristön maasto; maasto ei saa olla herkästi syttyvää, joten maaperän tulisi olla mahdollisimman hiekkainen ja järkevän kokoiselta alueelta vapaa herkästi syttyvästä kuivasta puuaineksesta ja muusta. Myös polttopuiden saanti tulee ottaa huomioon; jos maastossa ei löydy muuta kuin heinikkoa, kivikkoa ja sammaleen seasta kasvavia pieniä varpukasveja, niin nuotion sytyttelyn voi unohtaa, ellei kanna nuotiopuita mukanaan. Avotulen kanssa täytyy olla kuitenkin ehdottoman tarkkana ja huomioida metsäpalovaroitukset.

Mikäli reissulla on tarkoitus kalastaa, niin jonkinlaisena prioriteettina tulee ehkä pitää myös kalavesien etäisyys leiriin. Jotta leirissä säilyisi myös oma rauha, niin aivan vakiintuneiden kulkureittien välitömään läheisyyteen ei ehkä leiriä kannata pystyttää.

Erilaisten maastotyyppien vaikutus reittivalintaan

Ylempänä jo asiaa käsittelinkin eri otsikoiden alla, mutta kerrataan nyt tämänkin otsikon alle.

Ylempänä mainitsinkin jo suot, joita yleisesti ottaen kannattaa välttää, paitsi jos ei ole kiire. Sanonta meneekin, että suolla liikuttaessa kiire on pahin vihollinen. Koska soita käsittelin jo aika kattavasti ylempänä, niin tähän en niistä tämän enempää runoile.

Rakkakivikkoa kannattaa välttää kulkureiteillä, ainakin ellei kyse ole jostain muutaman kymmenen metrin pätkästä. Tällaisessa kivikossa voi olla hidasta kulkea painavan rinkan kanssa ja pahimmassa tapauksessa voi loukata jalkansa tai pahempaa. Matalampikin rakkakivikko voi käydä aika rankaksi esimerkiksi nilkoille pidemmän päälle.

Isommassa kivikossa voi joutua harppomaan yli metrinkin korkeudessa terävien kivenkärkien päälle astuen ja se ei ole kovin turvallinen tunne painava rinkka selässä, saatika kovassa tuulessa ja sateella.

Helppoa patikoitavaa; mönkijäuraa ja pitkokset

Myös aiemmin mainittu kasvillisuus vaikuttaa reittivalintoihin. Jos maastossa kasvaa tiheään varpukasveja, vaivaiskoivua ja ehkä katajapensaitakin, niin kilometrien kertyessä tällaisessa maastossa alkaa tavallista aiemmin jalat väsyä ihan vain siitä, että jalkoja joutuu joka askeleella nostamaan hieman ylemmäs ja/tai puskemaan jaloilla suoraan kasvillisuuden läpi. Ja kuten jo tuolla ylempänäkin tässä yhteydessä mainitsin, niin tässäkään yhteydessä jonkin lyhyen osuuden taittaminen tällaisessa maastossa ei ole mikään merkittävä hidaste, mutta pidemmässä juoksussa se vaikuttaa niin, että jos polkua kulkien sinun henkilökohtainen sietokykysi menee oman rinkkasi kanssa vaikkapa 20 km kohdalla, niin tällaisessa maastossa ei ehkä kannata suunnitella kulkevansa tuota samaa matkaa yhtä nopeasti ja vaivattomasti, koska jalat ovat varmasti väsyneitä vaikeakulkuisessa maastossa jo selvästi aiemmin.

Liian pehmeä maaperä myös uuvuttaa ja hidastaa. Tässä joutuu samalla tapaan nostelemaan jalkojaan enemmän. Vastaavasti liian kovalla maaperällä nilkat ja jalkapohjat voivat alkaa kiukuttelemaan. Optimaalinen maaperä patikointiin on siis tarpeeksi pehmeää, muttei kuitenkaan yhtään upottavaa. Siellä voi olla kasvillisuutta, muttei liian korkeaa tai tiheää.

Kaldoaivi 2015 - Vaellusta ja kalastusta

No niin. Tässä meni nyt luvattoman pitkä aika, mutta muutosta ja muusta ilmaantuneesta johtuen oli yksinkertaisesti pakko priorisoida asioita blogipäivitysten edelle. Todennäköisesti vasta vuodenvaihteen jälkeen ehdin uudelleen panostamaan blogiin vanhaan malliin ja tekstejäkin alkaa tulemaan taas tiuhempaan tahtiin. Ideoita on tälläkin välin kertynyt jo listalle odottelemaan raapustelua.

Tässä postauksessa nyt kuitenkin vaelluspäiväkirja kuvineen. Myöhemmässä blogikirjoituksessa käyn sitten läpi huomioita varusteiden suhteen, joita reissun aikana tuli tehtyä. Ikävä kyllä lupailemani vaellusmenu jäänee toistaiseksi julkaisematta, koska viimeisinä päivinä ennen vaellusta muutin menua joiltain osin, enkä siinä viimeisten päivien kiireen keskellä enää päivittänyt näitä muutoksia excel-tiedostoon, jossa pidin lukua näistä asioista, joten kokisin melko turhaksi julkaista keskeneräisen listan. Sen verran niitä muutoksia tein, etten kuollaksenikaan muista mitä kaikkea sitä tuli vaihdeltua listalle ja sieltä pois.

Hommahan meni siis niin, että me - neljä miestä ja koira - ajelimme Tenojoen rantaan, jätimme auton niille sijoilleen ja lähdimme kävelemään erämaahan. Nyt itse asiaan...


Päivä 1:

Etelän vetelät rivissä

Vielä toistaiseksi hyvin vähän hikoileva miesporukka ohjataan seisomaan vasten vehreää Ylä-Lapin maisemaa ja ajastuksella kuvaamaan käpälöity kamera ottaa kuvan ja varsinainen hikoilu voi alkaa.

Heti alkuun reitti otti luulot pois, joka tosin oli jo etukäteen ennakoitavissa, sillä alkumatka oli pitkään pelkkää nousua tunturinrinnettä ylös - jälleen kerran syyttäminen käy vaan itseään kunnonkohottamisen laiminlyömisestä. Ensimmäiselle huipulle päästessämme tuli hyvin nopea muistutus jälleen siitä, minkä takia tänne päin Suomea tulee itsensä raahattua kerta toisensa jälkeen. Ei näihin maisemiin voi kyllästyä.

Lepohetki shokin kokeneelle vartalolle alkumatkan pahimman nousun jälkeen.

Hyttysiäkö? Lapissa? Get outta here!

Jokaista uutta huippua lähestyttäessä alkoi todennäköisesti kropan väsymys herättää turhia toiveita siitä, että tämän huipun päältä tulisi näkymään jo ensimmäinen kohdejärvi ja leiripaikkamme. Pettymyksiä kuitenkin tämän suhteen tuli muutamia. Eipä sillä, välillä sitä muisti katsella ympärilleen, sysäten sivuun rasituksen ja hetkellisesti kaikki ruumiillinen kärsimys katosi kuin taikaiskusta.

Helpotusta ruumiin ja sielun kolotuksiin.

Lupaus tulevasta.

Muutaman huipun jälkeen koetun pettymyksen jälkeen lopulta näimme järven, jonka rannalle oli määrä teltat pystyttää. Tässä vaiheessa allekirjoittaneen hartiat olivat aivan muusina. Seuraavalla kerralla 25 kg painoraja rinkan suhteen saisi luvan laskea n. viitisen kiloa vielä alemmas, kun ei kerran tunnu löytyvän enää mukamas aikaa ja motivaatiota fyysisesti tällaisiin koettelemuksiin valmistautumiseen.

Rento korento.

Kun saimme teltat pystyyn, oli aika valmistella lämmintä syötävää. Uupumus oli sen verran kova, että laiskana tein valmismuusin ja pilkoin sekaan Ridderheimsin Red Devil -olutmakkaran. Sekaan lisäsin vielä habaneroilla tehtyä Tabascoa. Pikainen huomio oli, että taisi lorahtaa liikaa tabascoa, varsinkin kun Red Devil itsessäänkin jo alkaa polttelemaan kivasti loppumetreillä.

Ruuan jälkeen oli tarpeen pieni lepäily teltassa. Mikä helpotus päästä ottamaan kengät pois jalasta ja makoilemaan selälleen. Tässä yhteydessä tosin lepäily tarkoitti allekirjoittaneen kohdalla 2-3h nokosia, jonka aikana leirin muu väki oli lähtenyt kalaan jonnekin näkymättömiin.

Vislailin rannalla jonkinlaista vastausta toivoen, mutta turhaan. Noin tunnin kuluttua väki alkoi valua takaisin leiriin eri suunnista. Ensimmäisenä leiriin käveli Topa, silminnähden innoissaan, toisessa kädessä roikkuen juuri ja juuri mitallinen taimen, mutta kaunista katseltavaa silmille ja mukava boosti koko porukan kalastusmoraalille heti reissun alkuun. Fisu halsterin kautta purukalustojen jauhettavaksi ja päivä pakettiin hiipuvan hiilloksen äärellä vähäistä alkoholimäärää huventaen. Taimenen herkullisuudesta lienee turha edes erikseen mainostaa, sillä huh huh! No, kyllähän te nyt tiedätte.

Todella herkullinen startti koko koitokselle!

Jokin pöllö pyöri leirimme ympärillä hyvin uteliaana ja koitin räpsiä kuvia, mutta en saanut tarkkaa otosta ikuistettua, joten jäin toivomaan siivekkään ystävän encorea parempien olosuhteiden merkeissä.

Tommin vanha jalkavamma oireili, joten teimme päätöksen olla jatkamatta seuraavana päivänä vielä matkaa. Nukkumaan kävimme siis hyvin levollisin mielin, sillä seuraavana päivänä rinkan sijasta selkään sai heittää päivärepun ja panostaa siihen oleelliseen, eli kalastukseen.



Päivä 2:

Ylös ja ulos. Hyvää huomenta Kaldoaivi!

Aamiaisen valmistukseen!

Allekirjoittaneen ensimmäinen kalastuspäivä. Aamiainen hosuen huiviin ja Tommin kanssa tsekkaamaan lähimmän järven pohjoispäätyä ja sieltä lähtevää jokivartta. Pari kertaa ilmeisesti sama yli-innokas, pienikokoinen hauki nappasi kiinni ja etelän vetelän yllätykseksi jopa paikalliset hauet ovat niinkin energisiä, että hyppivät pinnan yläpuolelle melko näyttävästi. Toisella kertaa kun vapautin tämän kaverin, päätti hän ryhtyä keihääksi ja sinkosi itsensä pää edellä pohjamutaan pystyyn - kirjaimellisesti.

Loput seurueestamme saapui jonkin ajan päästä luoksemme ja jatkoimme matkaa, tarkoituksena tsekata pari muutakin lähijärveä, sekä seuraavan päivän ylityskohta. Heittelimme matkalla rannoilta ja tartutimme pelkkiä haukia, jotka päästimme kuitenkin takaisin jatkamaan elämää, kun koko ei ollut ehkä ihan ateriaksi kelpuutettavaa tasoa.

Siiman voisi kuvitella olevan kireällä, mutta kalaa sen toisesta päästä ei ainakaan löytynyt.

Ylityspaikka vaikutti kaikin puolin iisiltä, mutta sen läheisyydessä olleet kolme telttaa hieman pisti harmittamaan. Täällä toivoi kuitenkin olevansa rauhassa muilta, suhteessa ainakin enemmän kuin esimerkiksi UKK:lla. Eipä siinä, turhapa siitä on valittaa, että muillakin on samat halut ja intohimot, kuin itselläkin.

Tupasvillaa.

Paluu leiriin ja ruoka tulille. Otin mukaan tällä kertaa yhden paketin pekonia ja paistelin sen muusin kaveriksi. Maustettuna texmex-habaneromausteella, sekä jälleen Tabascolla. Vaikka lisäsin Tabascoa hillitymmin tällä kertaa, polte oli siltikin lopulta hieman liikaa. Rasvainen pekoni teki kuitenkin niin hyvää, että siitä oli pakko mainita ääneen joka toisen haarukallisen jälkeen. Paketti pekonia lähtee vastaisuudessakin mukaan vaellukselle. Mark my words!

Aterian jälkeen kevyt lepäily, jonka jälkeen lähdimme toiseen suuntaan vapojen kanssa rantoja kiertämään. Emme ehtineet kävellä kuin muutaman kymmenen metriä, kun huomasimme teltan ilmestyneen aika lähelle omaa leiriämme.

Matkalla kokeilimme onneamme yhdellä aivan pikkuisella lammellakin, jossa ei elämää tuntunut olevan - tai jos olikin, niin se ei meille itseään paljastanut. Takaisin isompien järvien rannoille siis. Kävelimme rantaa heitellen, kunnes saavuimme eräälle koskelle, josta kalaa olisi varmasti tullut, mutta lupamme eivät oikeuttaneet siinä kalastusta. Tälle osuudelle lupia saa kai lähinnä suhteilla.

Lähdimme kävelemään koskea alavirtaan, kunnes pääsimme erään joenhaaralle, josta voisi alkaa heittelemään. Heittelimme rannoilta ja mesta näytti kaikin puolin siltä, että kalaa siellä kyllä on, kunhan ottajat olisivat paikalla oikeaan aikaan. Pieniä tärppejä lukuun ottamatta tapahtumia ei pinnan alla tällä kertaa tullut, kunnes sitten vielä "iloksemme" alkoi satamaan ja moraali alkoi hiljalleen laskea sateen yltyessä entisestään.

Matkalla pysähdyin fixaamaan kengännauhoja ja laskin vavan maahan. Seurueemme karvaisin jäsen, Unski, astui melkein siiman päässä olleen Bete Loton koukkuihin, mutta siitä selvittiin säikähdyksellä. Matkaa hetken jatkettuamme huomasin vapani kärjen olevan poikki siltä kohdin, mistä koira oli astellut koukkujen ohi. Sateen yllyttämänä v*tutus koputteli ovella ja vaati päästä vieraaksi. No, eipä siinä sen enempiä kyselty. Vieras kävi sisään omin lupineen. Nyt oli vain keskityttävä tarpomaan tasaisen piiskaavassa sateessa kohti leiriä tunturien yli.

Takaisin leiriin lopulta päästyämme oli jokaisella vaatteet läpimärkänä. Kuteita kuivumaan parhaan mukaan. Ounastelimme, että seuraavakaan päivä ei taida tulla kyseeseen matkan jatkamisen suhteen, jos mielimme saada vaatekertamme kuivaksi. Tällä kertaa päätös siirtymän lykkäämisestä ei ainakaan allekirjoittaneella rauhoittanut mieltä, vaan aiheutti syvän huokauksen, sillä olisi jo tehnyt mieli päästä jokiosuudelle kalastelemaan, joka olisi seuraavan leiripaikan äärellä.



Päivä 3:

Koko yön satoi ja sade jatkui vielä herättyämmekin katkonaisesti. Tulia pitämällä saimme kuitenkin kovalla uurastuksella lopulta kaiken muun täysin kuivaksi, paitsi vaelluskengät. Päivä sisälsi tulien pitämisen, polttopuiden etsimisen, pilkkomisen, sekä niiden kuivattelun lisäksi lähinnä syömistä, viinapaukkuja, piereskelyä ja muuta tyypillistä.

Illemmalla hiiripöllöpariskunta (tai vaihtoehtoisesti poikanen ja emo) lensi askareitamme seuraamaan. Ne istuskelivat koivunlatvassa aivan leirimme ympärillä ja keskellä. Kovin uteliailta ne vaikuttivat tekemisiemme suhteen. Siitä kiitoksena sain useammankin kelvollisen otoksen näistä sympaattisista tuijottajista.

Hiiripöllö #1.

Hiiripöllö #1 antoi minulle hyvin merkitsevän tuijotuksen - mitä se sitten mahtoi tarkoittaakaan.

Hiiripöllö #2, joka ei ollut aivan niin utelias kuin toverinsa.

Naapurileirin väki kävi vierailulla ja myöhemmin yöllä saimme heiltä varmistuksen seuraavan päivän säästä, jota olimme koittaneet haalia tietoomme koko päivän turhin toivein. Sääennuste lupaili kuulemma edelleen yli kahtakymmentä astetta lämpöä ja pilvetöntä taivasta, joten ennuste ei ollut muuttunut lähtömme jälkeen. Yön viimeiset viinapaukut nautittiin auringon noustessa ja pilvipeitteen repeillessä niin, että näimme pitkästä aikaa harmauden sijasta sinistäkin. Tällä kertaa nukkumaan käydessä mieli oli jälleen levollinen, sillä huomenna pääsisimme jatkamaan matkaa.



Päivä 4:

Aamulla - tai mikä lie ollut aika vuorokaudesta - kun heräilimme ja laitoimme leiriä kasaan, ajeli ohitsemme läheisen järven rantaan paikallisia mönkijöillä puuvenettä tervaamaan. Mikäs siinä, sää oli varsin mainio niin veneen tervaamiseen, kuin patikointiinkin.

Pakkailua ja ympäristön siivoamista ennen matkanteon jatkamista.

Pian saavuimmekin ylityspaikalle, jota olimme aiemmin käyneet tarkastelemassa. Kengät pois jalasta ja kävellen vastarannalle, jossa odotti hiekkaranta. Pian saavuimme paikalle, jossa olimme nähneet useamman teltan leirin ja paikka oli kieltämättä leiriksi aika ihanteellinen; vesi lähellä niin juomista, kuin kalastusta ajatellen, tasaista alustaa riittämiin usealle teltalle, sekä aivan mielettömät näkymät. Pidimme pienen paussin ihaillen maisemia. Juuso käytti tilaisuuden hyväkseen ja pulahti uinnille virkistävän vilpoiseen veteen.

Reittivalintojen kartoittamista.

Mielenrauhaa herättäviä hetkiä.

Melkoisen optimaalinen leiripaikka!

Jatkoimme matkaamme joenvartta pitkin ja löysimme ensimmäisen kerran puhelimiin kenttää, joten uusi tauko tuli kohtuullisen pian, kun päätimme ilmoittaa lähipiirille olevamme edelleen elävien kirjoissa.

Päätimme loppumatkasta nipistää hieman kilometreistä ja lähdimme oikaisemaan soisemman reitin kautta kohti potentiaalisia leiripaikkoja, joita olimme katselleet kartalta aiemmin. Suo oli helpohkoa patikoitavaa ja parit ylitettävät virratkin hoituivat vain kevyellä hypyllä.

Horisontista työntyi esiin vuoria Norjan puolelta. Ei ollut valittamista tämän päivän näkymissä, ei todellakaan. Auringonlasku alkoi maalailemaan pikkuhiljaa taivasta jo hehkuviin väreihin, kun lopulta löysimme mieleisen leiripaikan matalan joen varrelta.

Rakensimme kahdesta laavukankaasta ylellisen suojan rinkoillemme ja ruuanlaittoa varten, jos sade yllättää. Keskellä leiriämme oli kukkula, jonka päällä kelpasi ihailla auringonlaskua ja Norjan vuoriakin. Kameran kanssa horisonttiin tuijotellen aika kului huomaamatta, kunnes tajusin, etten ollut syönyt tänään vielä mitään kunnon ateriaa. Samaan aikaan Topa käveli jo rantaa kohti vapa kädessä. Ajatuksissa vilahti hyvin painokas ja perinteinen suomalainen kirosana, joka oli samassa päätös ottaa mukaan jotain helppoa purtavaa ja napostella kalastellessa sen verran, ettei kuolo korjaa. Kalaan oli kuitenkin päästävä heti, sillä tämän virran ääreen pääsemistä olin odotellut jo useamman päivän.

Kuljimme muutaman kymmenen metrin välimatkaa toisiimme pitäen Topan kanssa ylävirtaan. Kukkuloiden takaa alkoi kuulua vaimeaa pärinää ja hetken päästä mönkijän valot tulivat näkyviin. Mönkijämies pysähtyi Topan kohdalla vaihtamaan kuulumisia. Oli kuulemma juuri menettänyt isohkolle taimenelle oranssin Loton pienen kävelymatkan päässä ylävirtaan. Tämä tieto antoi lisää motivaatiota, joten jatkoimme heitellen pitkälle yöhön pitkin joenvartta, vaikkei taimenista kyllä tuntunut mitään merkkejä meille näkyvän. Allekirjoittanut sai halsteriin laitettavaksi hauen, jonka olisin päästänyt takaisin veteen, mutta Topa vaati, että se otetaan mukaan ja kantoikin hauen koko matkan aina leiriin asti.

Jälkikäteen suorastaan hävetti, että olin aikonut vapauttaa hauen takaisin, sillä hitto vieköön, että on kyseinen kala maittavamman makuinen täällä Lapissa. Eikä kyse ole nyt mistään Lapinlisästä, vaan kala oli todellakin maittavampi kuin etelässä. Tästedes ei harmita pätkääkään saada haukea Lapinreissuilla ruokapöytään. Makuun varmasti vaikuttaa myös puhtaat, kirkkaat ja kylmät vedet, mutta eritoten varmasti haukien ravinto, eli mm. lohikalat.

Saatuamme haukea ja muuta ravintoa vatsoihimme, kävimme yöpuulle ja hyvin tyytyväisinä siitä ajatuksesta, että seuraavat päivät saisi taas käyttää pääasiassa kalastukseen, rinkan rehaamisen sijasta.



Päivä 5:

Leiripaikka nro 2. Vasemman puoleisen seinämäisen kukkulan takana sijaitsi seurueen toinen teltta.

Edellisenä päivänä kuultu taistelu miehen ja taimenen välillä jäi kummittelemaan ajatuksiin ja halusin ehdottomasti samoille paikoille uudelleen, nyt kun oli koko päivä aikaa kalastaa. Aamiaista kohti ääntä ja päiväreppu täyteen mm. kalastusrekvisiittaa. Juuso ja Topa päättivät lähteä pidemmälle ja aivan toiseen suuntaan tarkastamaan muita virtavesiä. Tommi päätti lyöttäytyä seuraani ja lähdimme etenemään verkkaisesti rannoilta heitellen.

Pääsimme paikalle, jonka arvioin jo edellisenä päivänä olevan kuvailun perusteella se paikka, jossa paikallinen kalamies oli karkuuttanut pilkullisen voimapesän. Jätimme päiväreput roikkumaan koivunoksille ja ryhdyimme toimeen. Ei mennyt kauaakaan, kun Tommi nappasi hauen. Ei taimenta toistaiseksi, mutta aiemman kokemuksen perusteella haukikaan ei ollut minkäänlainen pettymys, vaan aivan tervetullut proteiininlähde halsteriin laitettavaksi.

Tällä kertaa olimme aika varmoja, että näimme merkkejä melko kookkaasta taimenesta, sillä pinnalla kävi tämän tuosta molskauttelemassa jokin kala ja piirsi vanaa selällään pidempiäkin pyrähdyksiä vedenpintaan. Välillä pysähdyimme odottelemaan kalan tulemista pintaan ja tämän tapahduttua heitimme molemmat siimat kohti tapahtumapaikkaa. Tätä toistimme useita kertoja, mutta pirulainen ei tuntunut kiinnostuvan Lotoistamme ja Meppseistämme lainkaan. Yhdelle vastarannan koivulle kelpasi kyllä yksi Tommin Meppsin lippa ja toiselle vähän kauempana olleelle kelpais yksi luottolipoistani, eli Meppsin Aglia Redbo.

Sitten alkoi pikkuhiljaa ropista vettä niskaan. Harkitsimme hetken lähtemistä takaisin, mutta motivaatio taimenen saamisesta ruokapöytään ei antanut kuitenkaan sijaa tälle vaihtoehdolle, kun Tommi muisti, että hänen mukana oleva sadeviitta soveltuu myös pieneksi sateensuojaksi, joten viritimme tunturikoivujen väliin pienen laavun ja ryhdyimme sadetta pitämään.

Napostelimme pientä purtavaa ja tuijotimme malttamattomasti vedenpintaa ja vuoroin taivasta, kunnes yhtäkkiä aivan lähellemme lehahti riekko. Ikäväkseni kamerani oli drybagissa sisällä, jonne sen laitoin laavukankaan pystytyksen ajaksi, joten sitä ryhtyessäni kaivamaan esiin varovaisesti, jottei siivekäs kaveri säikähtäisi, ehti se kuitenkin etenemään sen verran kauas, että se toivottu kuva jäi saamatta.

Odottelimme ja odottelimme, kunnes olimme jo odotelleet parisen tuntia. Kärsivällisyys alkoi hiljalleen loppua ja kun sitten sade hiljeni jonkin verran, teimme päätöksen lähteä takaisin leiriin. Parempi kastua vain hieman, kuin odotella mahdollisesti aivan turhaan uutta mahdollisuutta ja kastua vielä enemmän. Pakkasimme tavarat nopeasti ja lähdimme tarpomaan.

Leiriin päästyämme ruokailimme laavukankaiden alla ja otimme teltassa ruokalepoa, jonka päätteeksi loputkin retkiseurueestamme saapui leiriin. Alamittaisia taimenia oli kuulemma nähty riittämiin ja kuulemma heidän suunnallaan ei ollut satanut nimeksikään. Nuotion äärellä vaihdeltiin ajatuksia seuraavan päivän suunnitelmista ja päätimme lähteä kiertämään yhdessä koko porukalla tuon saman joenvarren vielä, jota olin pari päivää jo kepillä hakannut. Päätimme, että jatkamme joelta vielä sivuhaaroille ja läheisille pikkujärville tilannetta tarkastelemaan.



Päivä 6:

Joka-aamuinen ja tukeva aamupala huiviin, eli iso kupillinen teetä, jonka kanssa pari paksua palaa saaristolaisleipää, jonka päälle paksut siivut juustoa, sekä kestomakkaraa. Päiväreppu täyteen lämmintä vaatetta, lisää purtavaa ja takaisin tutuille joenrannoille keppiä heiluttelemaan.

Päästyämme niille paikoille, jossa tilanne edellisenä päivänä jäi kesken, saimme sentään jotakin toivonpilkahdusta jälleen, kun koukuissa kävi pari kertaa alamittainen taimen. Tommi päätti hakea oman lippansa takaisin vastarannalta ja riisuutui Aatamin pukuun. Toimitus oli ripeä ja onnistunut.

Toimintasuunnitelman hiominen.

Ja toteutus.

Allekirjoittanut nappasi mukaansa jälleen hauen halsteria odottelemaan. Aikamme samoilla paikoilla heitellen kuitenkin totesimme, että nyt saa riittää tämän yhden paikan grindaaminen ja jatkoimme ylävirtaa edemmäs.

Ylitimme joen kahlaten ja lähdimme etenemään uusille paikoille. Alamittaisia taimenia kävi kiinni koukuissa useaankin otteeseen, muttei ainoatakaan edes mitallista lähentelevääkään.

Alamittainen taimen hammaslääkärin vastaanotolla.

Toimenpide suoritettu, potilas saa palata kotiinsa.

Välillä nousimme jollekin kukkulalle ja katselimme sieltä lähiympäristön lätäköt ja valitsimme suunnan, minne lähteä koettamaan onneamme. Yhden kukkulan päältä löytyi jopa mukavasti kuuluvuutta puhelimiin, joten siinä vierähti tovi jos toinenkin puhelimella eri ilmansuuntiin osoitellen ja toivoen, että jokainen viesti lähtee liikkeelle ja että jokuseen tulisi jopa vastauskin sillä seisomalla.

Paikka, jossa tämä pakkomielteitä aiheuttanut taimen edellispäivänä meitä piti pilkkanaan.

Poro oli unohtanut hattunsa puuhun.

Päivävaellus kului hyvin liikunnallisissa merkeissä tarpoen rantoja ja Ylä-Lapin maisemia ihastellen. Kalallisesti emme kostuneet allekirjoittaneen haukea enempää tuosta reissusta, mutta mieltä lämmitti silti sekin. Leirissä nuotion äärellä makoillen otimme kaiken lopunkin irti ulkoilmassa oleskelusta, sillä seuraavana päivänä olisi sääennusteiden mukaan tiedossa teltassa makoilua ja istuskelua, eikä todennäköisesti mitään muuta.

Ensin kuitenkin hauki halsterin kautta puhelimeen. Jokaisen etelässä kalastelevan kalamiehen pitäisi päästä maistamaan näitä Lapin luupäitä, niin kalan huono maine tylsänä ruokakalana saattaisi joskus muuttua. Varsin maittavaa!

Halsteri-haukea!

Päivä 7:

Viimeinen otos ennen sadetta.

Heräsimme aam... ööö... jossain vaiheessa päivää hyvin harmaasävyisen taivaan alla, joskaan sadetta ei vielä ropissut. Ehdimme nauttimaan aamiaisen, kun alkoi taivas alkoi värjäytyä tummempaan pukuun. Kaikilla tuli kova kiire hoitaa edellisen päivän ravinto ulos kropasta ennen sateen alkamista, joka jo hiljalleen alkoi varoitella tulostaan satunnaisin pisaroin. Juoksujalkaa ehdimme pahimman alta pois takaisin teltoille ja aikaa tappamaan.

Kaivoin rinkasta korttipelin nimeltä Munchkin Bites (suosittelen kokeilemaan eri Munchkin -pelejä!) ja suuntasimme Tommin kanssa Topan ja Juuson teltalle. Minä ja Tommi tilavan absidin puolella, sekä Topa, Juuso ja Unski sisäteltan suojissa. Sade ja tuuli rummutti telttaa, kun korttien määrä pelialustalla lisääntyi hiljalleen.

Tunnit vierähtivät ja edes Unski ei kaivannut teltasta ulos, vaan viihtyi teltan sisätiloissa selvästikin tyytyväisenä lepopäivään, välillä syvään huokaisten makuupussien alta.

Peli kesken. Kuvaajana Tommi.

Pelien päättyessä siirryimme sateessa juoksujalkaa Tommin kanssa omaan telttaamme kuuntelemaan musiikkia ja tunnelmoimaan sateen rummutusta teltankylkiä vasten. Välillä tuli ilmeisestikin nukahdeltua makuupussissa makoillen, hetkittäin sitten heräten samaan rummutukseen ja ropinaan.

Päivä kului hyvin pitkälti näissä merkeissä yöuniin asti, tai miksi niitä sitten pitäisikään kutsua, kun ajantaju oli hyvin kaukainen käsite erämaassa, jossa kellolla on hyvin vähän merkitystä. Unia yhtä kaikki.



Päivä 8:

Heräilimme poutaiseen säähän ja aloimme aamiaisen valmistelun ohella laittamaan hiljalleen leiriä kasaan ja pakkaamaan uudelleen rinkkoja. Pakkaillessamme tavaroitamme, leiriin tuli vierailulle pari vanhempaa kalamiestä, jotka olivat suhteilla saaneet vuokrattua poromiesten mökin lähistöltä. Miehet olivat meidän tapaamme veteliä etelästä, mutta Kaldoaivin maasto oli heille jo ennalta tuttua seutua. Vaihdoimme kuulumisia, kunnes miehet lähtivät etenemään  jokivartta ylöspäin.

Jonkin aikaa myöhemmin saimme rinkat selkäämme ja lähdimme samaan suuntaan. Etukäteen sovitulla ylityspaikalla tapasimme nämä kalamiehet uudelleen, jotka olivat pysähtyneet ilmeisesti kahvipaussille ylityspaikan lähelle. Ylitimme suhteellisen matalan, mutta hyvin liukkaan, kivipohjaisen joen ja jatkoimme matkaamme kohti seuraavaa potentiaalista leiripaikkaa.

Tyypillistä Kaldoaivin maisemaa.

Matka taittui aurinkoisessa säässä hyvin leppoisissa merkeissä, kunnes saavuimme ensimmäiselle järvelle, jota olimme kartalta silmäilleet seuraavan leiripaikan toivossa. Rannat olivat kuitenkin sen verran soisia, että päätimme jatkaa vielä matkaa. Suunnilleen kilometrin päästä löytyikin aivan mainio leiripaikka pienen puron varrelta, josta oli lyhyt matka lähijärville kalaan.

Pystytimme teltat, sekä laavukankaan ja ryhdyimme ruuanlaittoon. Pienen lepäilyn jälkeen jäimme katselemaan värikästä auringonlaskua, jonka päätteeksi nappasimme vavat mukaan ja lähdimme lähijärvien rantoja kiertämään. Toisella järvellä allekirjoittaneen linja hauen pyydystämisen suhteen jatkui ja mukaan tarttui ehkä kilon painoinen krokotiili.

Yö alkoi hämärtyä ja saavuimme ilmeisesti yhden hiiripöllön reviirille, sillä se lenteli meitä kohti meteliä pitäen ja teki selväksi, että meillä ei ole kyseiselle kukkulalle tai edes sen lähiympäristöön mitään asiaa. Jatkoimme matkaa pöllön seuratessa meitä puunlatvalta toiselle ajoittain lentäen ja suuret silmät tiukasti meidän tekemisiämme tarkkaillen.

Kuutamolla.

Taivastelua.

Usva oli noussut ja maalasi maisemat ympärillämme aiempaakin mystisempään ja rauhoittavampaan asuun. Silmä lepäsi, mutta alkoi tuntua hiljalleen merkkejä siitä, että silmien pitäisi levätä myös toisella tapaa, joten suuntasimme leiriin ja nukkumaan.



Päivä 9:

Näkymä Topan ja Juuson teltasta.

Heräsimme uuteen päivään puronsolinan toivottaessa hyvät huomenet. Aurinko paistoi taivaalla, mutta pilviä oli riittämiin ja osa harmaan eri sävyissä. Söimme aamupalan ja aloimme pakkaamaan päiväreppuja kalastuspäivää varten. Tommi oli jo aiemmin ennakoinut, että polvivaivan vuoksi hän saattaisi jättää väliin tämän päivän päivävaelluksen ja niinhän siinä sitten kävikin. Tommi päätti jäädä lähijärviä vielä kiertämään tarkemmin, joita eilen auringonlaskun päätteeksi lähdimme kiertämään. Me muut lähdimme useamman kilometrin päässä sijaitseville järville, sekä niistä laskevalle pienelle joelle.

Minun ja Tommin residenssi.

Ensimmäisenä päätimme mennä joelle ja edetä siitä ylävirtaan sitten järville ja kalastella niillä sen mitä ehtii. Joki oli vain muutaman metrin levyinen, mutta sisälsi myös pieniä koskiosuuksia ja oli tavattoman kaunis. Harmikseni tätä kauneutta ei oikein valokuvaan saanut ikuistettua niin, että se olisi tehnyt maisemalle oikeutta, joten luovuin kuvien räpsimisestä hetken yrittämisen jälkeen ja päätin pysyttäytyä vavassa.

Joki oli täynnä alamittaisia taimenia, joita tarttui koukkuun kiinni tämän tuosta. Aikamme irroiteltuamme alamittaisia taimenia koukuista, päätimme jatkaa matkaa edemmäs ylävirtaan siinä toivossa, että sieltä löytyisi jostain isompaakin eväkästä.

Ylemmäs edettyämme alamittaisia tuntui olevan harvemmassa, mutta ei siellä sen koommin isompaakaan kalaa kyllä tuntunut olevan. Eräässä joenmutkassa heiteltyämme jonkin aikaa, alkoi hiljakseen taivaalta ropista vettä niskaan. Juuso olisi halunnut jatkaa suon yli oikaisten ensimmäiselle järvelle ja katsoa siellä tarvitseeko alkaa laavukangasta pystyttämään sateensuojaksi. Minä olin vahvasti toista mieltä, sillä jos sade yltyisi suon ylittämisen aikana, ei laavu toisi kovinkaan suurta lohtua enää sen jälkeen kuivalle maalle päästyämme. Sain vaatimukseni läpi ja sidoimme paracordilla laavukankaan kiinni läheiseen, pieneen koivumetsään. Päätös osoittautui oikeaksi jo laavukankaan sitomisen aikana, sillä sade yltyi yltymistään.

Hetken päästä istuskelimme laavukankaan alla, ison kiven päällä napostellen repuistamme pientä purtavaa. Jonkin ajan kuluttua aurinko tuli esiin pilvien takaa ja sai sateen yhtäkkiä tuntumaan vähemmän ikävältä ja näyttämään ympäröivän koivumetsikön satumaisen kauniilta.

Ropisee ja välkehtii.

Aurinko paistaa ja vettä sataa, taisi olla kesä.

Väreitä.

Sade ei onneksi kestänyt tuntikaupalla, joten pääsimme suhteellisen lyhyen istuskelun jälkeen jatkamaan matkaa. Tässä vaiheessa kasvillisuus oli ehtinyt kastua jo sen verran, että siinä kävelyn ohella jalkoja tuijotellessa tuli tehtyä päätös ostaa viimeistään seuraavalle reissulle säärystimet, vaikkakin softshell -housuni pitävät hyvin vettä. Säästyisi vähintäänkin siltä ärsytykseltä, että telttaan mennessä pitäisi ottaa housut aina pois, mikäli lahkeet ovat kastuneet ulkopuolelta.

Kaldoaiville hyvin tyypillinen matala ja loivakylkinen tunturi.

Saavuimme päivän ensimmäiselle kohdejärvelle ja rannat näyttivät olevat kaikkialla samanlaista; kivipohja, matalaa, eikä oikein mitään kasvillisuutta, kaatuneita puita, isoja kiviä tai muutakaan suojapaikkaa kaloille, joiden ympäriltä piestä siimalla. Heittelimme järvelle lippaa, mutta huonolla menestyksellä.

Kiersimme järvestä noin puolet ja olimme aikeissa lähteä seuraavalle järvelle, kunnes satuin vilkaisemaan kelloa ja tein huomion, että mikäli jatkamme seuraaville järville, jäisi kalastusaikaa suhteellisen vähän ennen auringonlaskua, sillä kilometrejä olisi taittevana sille tielle lähdettäessä ja huomioon tulisi ottaa myös se, että seuraavana päivänä pitäisi päästä suhteellisen ajoissa liikkeelle, sillä aiempien yhteismietintöjen perusteella seuraavana iltana olisi tarkoitus majoittua Saariselällä.

Siluetti koivikosta.

Päätimme kiertää ennemmin tämän yhden järven perusteellisemmin ja lähteä sitten taittamaan matkaa leiriä kohti. Sama tarina jatkui, eikä tapahtumia siiman päässä ilmaantunut - ei edes alamittaisia taimenia tai haukia. Aikamme rantaa tallattuamme lähdimme kävelemään kohti leiriä ja toivon mukaan Tommin valmistamaa ateriaa taimenista, joka odottaisi sopivan kuumana kulhossa leirinuotion äärellä.

Vilaus Norjaa matkan varrelta.

Leiriin päästyämme olimme kuitenkin ällikällä lyötyjä, sillä jostain aivan käsittämättömästä syystä Tommi ei ollut tuonut ruokapöytään taimenta neljälle hengelle. Tarkemmin sanoen ei taimenen taimenta. Yksi alamittainen kuulemma oli järvellä tarttunut koukkuun, mutta kuvaamisen jälkeen se pääsi tietenkin jatkamaan elämäänsä takaisin veteen.

Nuotion äärellä istuskellessamme näin ketun jolkottelevan hetken matkan päässä leiristämme puron yli, meitä silmällä pitäen. Mukava näky, mutta kaiken varalta kävin laavukankaan alla varmistamassa, että irtaimistoa ei loju liiaksi rinkan ulkopuolella repolaisen houkutukseksi.

Vietimme nuotion äärellä pitkän tovin kuivatellen kenkiä ja jauhaen niitä näitä, kunnes yön mukana tuoma kylmyys alkoi tuntua nuotion äärelläkin ensimmäistä kertaa reissun aikana hieman ikävältä ja silmäluomet painaa. Oli aika käydä telttaan nukkumaan reissun viimeinen yö Kaldoaivissa.



Päivä 10:

Aamulla(?) heräillessämme alkoi armoton häärääminen leirissä, kun väki teki aamiaista, tiskaili astioita ja pakkasi tavaroita rinkkaan erämaassa tältä erää viimeistä kertaa. Saaristolaisleipäni oli jo lopussa, joten aamiaistarpeina oli kaurapuuroa kuivattujen mustikoiden kera. Tästä tulikin mieleen, että marjatilanne Kaldoaivissa oli heikko. Variksenmarjoja tuli välillä napsittua, silloin tällöin todella harvakseltaan löytyi pieniä mättäitä syömäkelpoisia mustikoita ja vielä harvemmin täysin kypsyneitä lakkoja. Karpaloita näin vain muutamia.

Piekana.

Leiri tyhjeni ja lakkasi pian olemasta, kun neljä miestä ja koira lähtivät kävelemään kohti Tenojokea. Aurinko paahtoi melkoisen kuumana ja teki matkan taittamisesta ajoittain aika tuskallista. Maasto oli pääosin kylläkin aika helppoa, ennen kaikkea tasaisuutensa, sekä kuivuutensa vuoksi. Noin viidentoista kilometrin reitillä piti pysähdellä useita kertoja hörppimään vettä ja istumaan. Kuumuus oli hetkittäin melkoisen sietämätön.

Näkymiä ruokailun ohella.

Lopulta saavuimme hieman isomman kosken varrelle, jossa pysähdyimme haukkaamaan purtavaa ennen voimakkaasti virtaavan ja leveän kosken ylittämistä - tai ainakin sen yrittämistä. Juuso löysi jonkin matkaa alavirtaan potentiaalisen ylityspaikan, josta voisi päästä kiveltä kivelle loikkimalla yli kuivin jaloin ja kengät jalassa. Tästä kyseisestä kohdasta ei harmi kyllä ole esittää kuvamateriaalia.

"Saako olla?"

Kaikista vaelluksillani tekemistä ylityksistä tämä taitaa mennä sinne kuumottavimpien joukkoon. Koski oli voimakasvirtainen ja parit loikat eivät tuntuneet vakuuttavan etukäteen tarpeeksi, kun selässä painoi rinkka. Ajatus siitä, että osaako sitä arvioida hyppyyn tarvittavan ponnistusvoiman oikein, kun selässä on rinkka, sai epäröimään jokaisen loikan kohdalla, unohtamatta rinkan heilumista selässä loikan päätteeksi, joka voisi suhteellisen helposti horjuttaa miehen veteen ja/tai pään kiveen. No, haavereilta kuitenkin vältyttiin. Seurueen karvaisin jäsen kävi pienellä pulahduksella, mutta selvisi siitä naarmuitta.

Arktisten olojen karaisemaa, villiä ruohosipulia.

Loppumatka olikin sitten tunturia toisensa perään. Nousua ja laskua, nousua ja laskua, nousua ja laskua. Viimeisten kilometrien aikana allekirjoittaneen hartiat huusivat armoa ja olisi niin tehnyt mieli sitä armoa niille antaa, mutta ei auttanut kuin jatkaa kiroilun voimalla eteenpäin. Viimeisen kilometrin aikana aurinko tunkeutui kuin väkivalloin pilvipeitteen läpi tervehtimään meitä vielä viimeisen kerran.

Valonsäteitä Kaldoaivin yllä.

Viimeinen kuva Kaldoaivista.

Raahustin uupumuksesta kärttyisenä autolle, jonne muut olivat hetkeä aiemmin jo saapuneet. Päästelin tarpeettomiakin ärräpäitä totaalisen uupumuksen vallassa ja alkuperäinen suunnitelma napata kuva koko porukasta vielä reissun päätteeksi jäi toteuttamatta. Olo kuitenkin helpottui moninkertaisesti, kun sai jalkaansa vaelluskenkien sijasta tennarit ja pääsi autoon istumaan - ja mikä parasta, odottamaan Saariselällä luvassa olevaa saunomista, sekä myöhemmin kotiin ja arkeen odottamaan seuraavaa mahdollisuutta lähteä takaisin Lappiin.