Erilaiset telttatyypit ja muut retkeilymajoitteet

Tässä blogipostauksessa käyn läpi yleisimpiä telttatyyppejä, niiden käyttötarkoituksia, ominaisuuksia ja puutteita. Otan käsittelyyn vain yleisimpiä telttatyyppejä, joita täällä päin planeettaa nykyään retkeilevät ihmiset ja muut kädelliset käyttävät. Harjatelttoja en käsittele, sillä niitä ei juurikaan nykyään enää käytetä, koska käytännöllisemmät telttamallit ovat tehneet harjateltat käytännössä turhiksi. Tästä syystä niitä ei juurikaan enää markkinoilla edes ole.

Joku saattaisi niputtaa saman alaotsikon alle laavuteltat, laavut ja laavukankaat, mutta koen niissä olevan kuitenkin juuri sen verran eroja, että olen jaotellut ne tässä erillisten alaotsikoiden alle. Laavutelttojen ja laavujen välille piirsin myös rajan, vaikka jotkut niitä nimikkeitä käyttävät ristiin keskenään.

Listataanpa siis alkuun tässä käsiteltävät telttatyypit:

• kupoliteltat
• tunneliteltat
• geodeettiset teltat
• hybriditeltat
• puolijoukkueteltat ja muut isot sotilasteltat
• laavuteltat
• laavut ja louteet
• laavukankaat, eli tarpit
• kotateltat (ja pyramiditeltat)

sekä:
• vaellusteltat
• leiriteltat

Kupoliteltat

Kupoliteltta on todennäköisesti kaikista nykyisistä telttamalleista yleisin. Kupoliteltta koostuu aina sisäteltasta ja ulkoteltasta. Sisäteltta on pohjaltaan useimmiten neliönmuotoinen ja yleensä ulkoteltta kuusikulmainen. Kupoliteltassa on useimmiten yksi ovi, mutta joissain malleissa on kaksikin sisäänkäyntiä.

Kupoliteltta (kuva: Dontpanic)

Sisäteltta on yleensä ohutta ja hyvin hengittävää kangasta, paitsi pohjasta, joka on kestävämpää ja hyvin vettä pitävää materiaalia. Sisäteltan pohja on myös useimmiten paremmin vettä pitävää kuin ulkoteltta. Ulkoteltta pitää vettä mallista riippuen yleensä 2000 mm - 5000 mm (vesipilari). Ulkoteltassa on yleensä kaksi tuuletusaukkoa, joiden avulla telttaan kertyvää kosteutta voidaan poistaa ulos.

Nykyisin aina vain useammissa malleissa panostetaan siihen, että sisä- ja ulkoteltta ovat tarpeeksi hyvin toisista erillään ja pysyvät niin. Syy tähän on se, että mikäli ulkoteltta päästää kosteutta läpi tai kerää sitä sisäpinnalleen sisätiloista, niin se ei aiheuta vielä harmia, mikäli se vain pysyy irti sisäteltasta, joka imee kosteuden herkästi ohuen kankaan läpi ja pahimmassa tapauksessa siitä vielä makuupussiin. Telttojen väliin jäävä ilma toimii myös joissain määrin eristeenä.

Tämän telttamallin ehdottomasti parhaita puolia on se, ettei se vaadi pystyssä pysyäkseen telttanarujen kiinnitystä ja kiristystä, koska ristikkäiset sisäteltan kaaret pitävät teltan pystyssä jo itsekseen, jolloin se voidaan helposti pystyttää vaikka kallioiselle maaperälle. Kupoliteltta ei myöskään muodosta suurta tuulenvastusta muotojensa puolesta. Painonsa puolesta kupoliteltat ovat verrattain hyviä.

Ehdottomasti huonoin puoli kupoliteltoissa on usein riittävän ison absidin, eli eteistilan puute. Joissakin malleissa sellaisiinkin törmää, mutta ne ovat aika harvassa. Tilavat absidit ovat pidemmillä vaelluksilla varsinkin mieluisa mukavuustekijä, kun saa pitää absidissa rinkat, kengät ja muita tarvikkeita. Isommissa absideissa pystyy myös mukavasti pistämään vaikka trangian tulille ja kokkaamaan aterian sateelta ja/tai tuulelta suojassa. Henkilökohtaisesti suosittelen kupolitelttaa ostaessasi varmistamaan, että absiditilaa on vähintään sen verran, että jokaisen teltassa yöpyvän kengät ja rinkka saadaan absidiin yöksi suojaan ja käyttötavara kädenulottuville.

Tunneliteltat

Kupolitelttojen tapaan myös tunneliteltat koostuvat aina sisä-, sekä ulkoteltasta. Tunneliteltoissa on yleensä ulkoteltassa 2-4 kaarta, jotka ovat muodoltaan päälaelleen kääntyneen, leveän ja matalan U-kirjaimen muotoisia paikalleen kiinnitettynä. Tunneliteltat ovat nimensä mukaisesti tunnelin muotoisia.

Tunnelitelttojen molemmissa päädyissä on tuuletusaukot, jotta telttaan saadaan läpivetoa ja kosteutta siirrettyä ulos. Vedenpitävyyksien suhteen mennään kokolailla samoissa lukemissa kuin kupolitelttojenkin kohdalla.

Tunneliteltta (kuva: Dontpanic)

Tunneliteltoissa on myös poikkeuksetta jonkinlainen absidi ja yleensä se on riittävän tilava kaiken mukana olevan säilyttämiseen ja kokkaamiseen. Tämä onkin tunnelitelttojen ehdottomasti paras puoli.

Koska tunnelitelttojen kaaret melko poikkeuksetta kiinnitetään nimenomaan ulkotelttaan, tarkoittaa se sitä, että ulkoteltta pystytetään ensin. Tämä on varsin hyvä ominaisuus erityisesti silloin, kun sataa, jolloin voidaan nopeasti pystyttää ulkoteltta ja viedä rinkat ja teltan loput osat ulkoteltan sisään ja koota teltta loppuun suojassa sateelta.

Huonoin puoli tunneliteltassa on ehkä se, että se vaatii telttanarujen kiinnityksen, joka rajoittaa hieman leiriytymismahdollisuuksia - toisin kuin kupoliteltat, tunnelitelttojen kohdalla voi unohtaa avokalliolle teltan pystyttämisen. Tästä syystä tunneliteltta tarvitsee myös suuremman maa-alan teltan pystytykseen, joten mikäli seurueessa on useampia telttoja, saattaa tarpeeksi suuren ja kelvollisen leiripaikan löytäminen olla verrattain hankalampaa. Myös tunneliteltan pitkän muodon vuoksi, siinä on mm. kupolitelttaa enemmän tuulenvastusta. Painonsa puolesta tunneliteltat ovat mm. kupolitelttoja hieman raskaampia.

Mikäli siis tiedät, että maaperän suhteen ei reissullasi tule tunneliteltan kanssa ongelmaa, niin tunneliteltta on oikein hyvä valinta Lapin vaelluksille ja muutenkin pidempään leiriytymiseen.

Geodeettiset teltat

Geodeettisissa teltoissa on kolmesta neljään kaarta ja ne ovat muodoltaan kupolimallisia. Kaaret kulkevat teltan yli eri suunnissa ristikkäin, jonka ansiosta ne ovat erittäin tukevia, eivätkä siten tarvitse välttämättä telttanarujen sitomista tai telttakiilojen käyttöä. Tästä syystä ne luonnollisesti myös vaativat suhteellisen vähän maa-alaa leiriytymistä varten, joskin pääasiassa geodeettitelttoja käytetään sellaisissa olosuhteissa ja ympäristössä, jossa tilaa riittää ja tuuli on kova, joten telttanarut ja kiilat tulevat kuitenkin kyseeseen.

Geodeettinen teltta (kuva: Dontpanic)

Kaarien aikaan saama tukevuus tekee geodeettisesta teltasta myös erinomaisen teltan lumenkantokyvyltään. Lumenkantokyvyn, sekä erinomaisen tuulenkestävyyden vuoksi geodeettisia telttoja käytetäänkin lähinnä ääriolosuhteissa, kuten vuoristoissa ja arktisilla alueilla termisen talven vallitessa.

Lähes poikkeuksetta geodeettisissa teltoissa on myös varsin tilava absidi, joka myös puolestaan on ominaisuus, jota ääriolosuhteissa teltalta vaaditaan.

Huonoja puolia geodeettisissa teltoissa on hyvin vähän. Ainoa huono puoli oikeastaan onkin kaarien tuoma lisäpaino, mutta jos aikoo telttailla oikeasti ääriolosuhteissa, niin se on oikeastaan pakollinen paha, josta ei kannata tinkiä.

Hybriditeltat

Hybriditeltoissa pyritään poimimaan yllä ja alla mainittujen majoitteiden parhaita puolia ja yhdistämään niitä. Tästä telttaryhmästä voi löytää erittäin mielenkiintoisia ja innovatiivisia telttakonsepteja, joiden ominaisuudet voivat yksityiskohdiltaan erota toisistaan todella paljon.

Esimerkki hybriditeltasta (kuva: Shermozle)

Hybriditeltta voi olla nukkumatilaltaan todella kapea ja matala tunneli, mutta päädyssä voi silti olla todella tilava absidi rinkan säilytykseen ja ruuanlaittoon. Ne voivat olla malliltaan kupolimaisia ja niiden absidien kattokorkeutta voidaan nostaa teltan ulkopuolisilla kaarilla korkeammas. Hybriditeltoissa voi olla myös vain yksi kaari, jonka yli telttakangas laskee loivasti kohti maata kaaren molemmin puolin, muodostaen tunnelimaisen ja/tai harjakattoisen rakenteen.

Muotoilunsa, sekä kaarien määrän ansiosta hybriditeltat ovat tuulenkestävyydeltään aika poikkeuksetta erinomaisia.

Hybriditelttojen joukosta löytyy takuulla jokaisen tarpeisiin sopivia telttoja.

Laavuteltat

Laavuteltat ovat tietyssä mielessä poikkeuksetta yksikerroksisia, eli niissä ei ole erikseen sisä- ja ulkotelttaa. Joitakin poikkeuksia kuitenkin on, kuten esimerkiksi Helsportin Fonnfjell, joka voidaan tietyllä tapaa laskeakin ehkä ennemmin hybriditeltaksi. Kuitenkin, laavuteltta on lähes aina suljettavissa - jos ei nyt täysin, niin ainakin hyönteisiltä. Tämä piirre erottaakin ne laavukankaista ja laavuista. Joskus tosin näkee kutsuttavan laavuteltaksi myös ihan tavallisia laavuja, mutta itse koen järkeväksi tehdä näiden välille selvän eron.

Joihinkin laavuihin, kuten Vihe Vaelluksen laavuun, saa kuitenkin ostettua erikseen rankisen , eli kevyen ja hyvin hengittävän nylonkankaisen sisäteltan tapaisen, jonka tarkoitus on pitää hyönteiset sen ulkopuolella, jolloin laavu muuntuu laavuteltaksi. Allekirjoittanut on ainakin useimmiten sen verran mukavuudenhaluinen, että hyttysten, mäkäräisten, polttiaisten ja muiden en halua uniani häiritsevän, joten allekirjoittaneelle laavuteltassa se olisi must have -ominaisuus. Monissa malleissa laavuteltta on kuitenkin yksikerroksinen suljettava laavu, joka on muodoltaan perinteisen hirsilaavun mallinen.

Vihe laavu rankisella

Yksikerroksisuus on samaan aikaan laavutelttojen sekä huono, että hyvä ominaisuus. Hyvää siinä on luonnollisestikin se, että retkimajoitteen paino pysyy hyvin pienenä, mutta huonona puolena on vedenpitävyys ja kondensaation myötä teltan sisäpintaan jäävästä kosteudesta sen tarttuminen makuupussiin. Joskin kondensaatio-ongelmia tasoittaa laavutelttojen yleisesti ottaen erinomainen ilmanvaihto. Myös rankinen helpottaa hieman, jolloin makuupussi ei pääse käytännössä suoraan kosketukseen teltan kanssa lainkaan. Yksikerroksisuuden vuoksi laavuteltta tuleekin pingottaa huolellisesti siten, ettei katolle pääse kerääntymään vettä, sillä monissa laavuteltoissa on suhteellisen matala vesipilariarvo.

Joissakin malleissa ovena toimii pelkkä hyttysverkko, joten sateen varalta voi olla hyvä käyttää lisäksi vielä jonkinlaista erillistä laavukangasta tai pressua suojaamaan sisätiloja sateelta.

Hyvän ilmanvaihdon lisäksi laavutelttojen parhaita puolia ovat tuo aiemmin mainittu keveys, sekä suhteessa siihen runsas tilavuus. Yksikerroksisuus ei yksinään kuitenkaan tee laavuteltoista niin kevyitä kuin ne ovat, vaan keveyttä korostaa myös se, että useimmissa malleissa salkosarjoja ei ole pakko käyttää, ottaa mukaan koko vaellukselle tai edes ostaa, sillä teleskooppisilla vaellussauvoilla voi korvata ne varsin hyvin. On kuitenkin tärkeää tarkistaa venyykö omien vaellussauvojen pituus niihin mittoihin, kuin laavuteltta niiltä vaatii.

Laavuteltta

Valitettavasti laavuteltat eivät sovellu kovin hyvin avotunturialueelle tai muualle, missä tuulee kovaa ja usein. Laavutelttojen muotoilun vuoksi tuuli tarttuu niihin kovaa ja joissakin malleissa tuuli saattaa tarttua pahimmillaan oikeasta suunnasta puhaltaessaan niinkin ikävästi, että se repii telttanaruja tai -kiiloja irti. Worst case scenariossa saatatkin palata päivän kalareissulta leiriin, jossa ei ole enää laavutelttaa, mikäli laavuteltan sisätiloissa ei ole ollut tarpeeksi painoa.

Laavuteltta on kuitenkin kiistatta houkutteleva vaihtoehto monenlaisille vaelluksille ja vaikka lyhyille kalastusreissuillekin, sillä ne majoittavat useimmiten 2-4 henkilöä ja painavat silti vain 1-4kg, joten hyötysuhde on erinomainen. Laavuteltat toimivat mainiosti kevyen painonsa vuoksi mainiona vaihtoehtona myös sellaisilla vaelluksilla, joissa tarkoitus on yöpyä joka yö tuvissa. Suunnitelmista huolimattahan tulee olla aina jonkinlainen ulkomajoite mukana, mikäli tuvilla sattuu olemaan täyttä, ja koska se on vain mukana kaiken varalta, niin sellaisen varusteen painon haluaa luonnollisesti minimoida.

Laavut ja louteet

Laavut ja louteet ovat lattiattomia, sekä avonaisia katekankaita, jotka pystytetään useimmiten puukeppien tai vaellussauvojen ja narujen avulla. Joitakin malleja voi pystyttää myös pelkillä maakiiloilla tai kivillä, sekä yhdellä tai useammalla narulla, jotka sidotaan puuhun tai jonkinlaiseen kookkaampaan seipääseen.

Kuten jo edellisen alaotsikon alla totesin, niin esim. Vihen laavuihin ja louteisiin voi ostaa erikseen rankisen, jolloin niistä saadaan käytännössä laavutelttoja. Tämä yhdistelmä voidaan siis käsittää edellisen alaotsikon alle, joten tämän alaotsikon alla puhun ainoastaan avoimista ja lattiattomista versioista.

Kuvassa Vihen laavu

Vihen loue

Laavutelttoihin verraten laavujen ja louteiden kohdalla paino on vieläkin pienempi, sillä kangasta on vähemmän. Koska nämä majoitteet jäävät yhdeltä sivulta avoimeksi, moniin laavutelttamalleihinkin verrattuna laavuilla ja louteilla on sitäkin huonompi tuulenkestävyys, joten esim. avotunturi leiripaikkana ei näiden kohdallakaan tule kyseeseen. Pienempikin tuuli kannattaa huomioida ja pystyttää laavu tai loue tuulensuunnan myötäisesti riskien minimoimiseksi.

Avonaisuuden vuoksi laavut ja louteet ovat mielestäni parhaimmillaan kolmena kylmimpänä vuodenaikana, kun hyönteisiä ei vielä ole erämiehen tai -naisen riesana, joten ruska-ajan Lapin vaellukselle laavut ja louteet saattaisivat olla oiva valinta.

Laavuja, sekä louteita saa kokoluokaltaan samoissa mitoissa, eli yhdestä viiteen henkeä majoittavissa malleissa.

Laavukankaat, eli tarpit

Laavukankaat ovat äärimmäisen yksinkertaisia, mutta silti käyttötavoiltaan todella monipuolisia majoitevaihtoehtoja. Laavukankaat ovat yleisimmin neliskulmaisia, mutta joskus myös viisi- tai kuusikulmaisia sateen- ja tuulenpitäviä suojakankaita. Jotkin mallit kestävät myös kipinöitä, jolloin tulien pitäminen laavukankaan suojissa on mahdollista.

Vesipilariarvot laavukankaissa vaihtelevat kuitenkin radikaalisti. Joidenkin kohdalla vesipilariarvo saattaa olla esimerkiksi 1500 mm, kun taas jotkin ovat täysin vedenpitäviä. Pääosin laavukankaat pitävät kuitenkin hyvin sadetta. Huonommin vettä pitävissä malleissa ongelmana on myös majoitteen yksikerroksisuus, jolloin on varottava, ettei esim. makuupussi pääse ottamaan kankaasta kosteutta yön aikana.

Laavukangas viritettynä puiden väliin (kuva: Michael Pollak Creative Commons License)

Laavukankaita voi pystyttää pelkillä naruilla, mutta monipuolisemmat pystytysmahdollisuudet avautuvat, kun otetaan avuksi vaellussauvat tai tarkoitusta varten mitoitetut puiset seipäät. Laavukankaista pystyy muotoilemaan kaikenlaisia malleja aina harjateltasta yksinkertaiseen laavukatokseen tai tiipiimalliseen majoitteeseen. Jotkin mallit on suunniteltu muodoltaan siten, että ne sopivat paremmin esimerkiksi harjatelttamaiseen muotoon pystytettäväksi ja vastaavasti heikommin muunlaisiin.

Aivan karuimpiin sääolosuhteisiin pelkkään laavukankaaseen turvautuen ei kannata lähteä, sillä esimerkiksi tuulisessa avotunturissa pystytys voi olla hankalaa ja paikoin jopa mahdotonta, mikäli maaperään ei saa upotettua kiiloja. Vaikka laavukankaat tuulta pitävätkin, niin tuulisissa olosuhteissa tuuli myös tarttuu siihen rajusti kuin purjeeseen ja saattaa viedä mennessään kiilat, katkaista heppoisemmat narut tai katkaista oksan, johon naru on kiinnitetty. Koska laavukankaan kuitenkin voi viritellä mitä erilaisimpiin muotoihin, voi tuulisissa olosuhteissa mahdollisuuksien mukaan tehdä siitä esimerkiksi telttamaisen ja matalan, hyvinkin aerodynaamisen majoitteen.

Esimerkki matalasta ja aerodynaamisesta pystytysmallista (kuva: John Horner Creative Commons License)

Naru itsessään on useimmiten paracordia, jota joko tulee laavukankaan mukana tai ostetaan erikseen. Narun suhteen ei kannatakaan tinkiä laadusta.

Myöskään aivan täysin itikkatiiviiksi laavukangasta ei tietenkään voi saada ja mikäli haluaa välttää maalattiaa, on pidettävä mukana erikseen jotain maanpeitteeksi, ellei laavukangas ole tarpeeksi kookas, jotta sen liepeet voi taittaa lattiaksi.

Ehdottomasti paras puoli laavukankaissa niiden monipuolisten käyttömahdollisuuksien lisäksi ovatkin niiden äärimmäinen keveys ja pieneen tilaan pakkautuuvuus. Yleensä laavukankaiden paino mitataan sadoissa grammoissa - poislukien kipinän kestävät kankaat, jotka ovat raskaampia ja hintavampia.

Laavukankaat ovat myöskin varteenotettava varuste mukaan vaellukselle, vaikka mukana kulkisi telttakin. Siitä voi esimerkiksi tehdä kätevän suojakatoksen leiriin, kesken patikan lounastauolla pystyttää sateensuojaksi tai pitää mukana päivävaelluksilla sateen varalta. Mikäli on tarkoitus yöpyä joka yö autiotuvilla, niin laavukangas voi olla mainio vaihtoehto varamajoitteeksi, mikäli tuvalta ei irtoakaan yösijaa.

Sadeviitasta tehdyn laavukatoksen alla Kaldoaivissa (Kuva: Tommi Männikkö)

Jotkin sadeviittamallit on suunniteltu siten, että niitä voi myös käyttää laavukankaana. Viime kesän Kaldoaivin vaelluksella turvauduimmekin Tommin sadeviittaan, kun sade alkoi kesken kalastuksen, emmekä raaskineet lähteä vielä poiskaan, kun kookas taimen härnäsi meitä selkäevä pintaa pitkin villisti toisinaan viistäen. Istuimme pari tuntia pienen laavukankaan alla pitämässä sadetta, kunnes se hiljeni sen verran, että päätimme lähteä takaisin leiriin. Pari päivää myöhemmin päivävaelluksella olikin sitten jo mukana isompi laavukangas, joka pelasti puolen tunnin sadekuurolta.

Laavukangas on siis kaikin puolin hyvä varuste, jolle löytyy monipuolista käyttöä varmasti itse kullekin - rajana oikeastaan vain mielikuvitus.

Kotateltat (ja pyramiditeltat)

Kotateltoiksi en nyt tässä määrittele perinteistä kotaa, joka pystytetään esimerkiksi puisin seipäin ja peitetään vaikkapa pressulla tai poronnahoilla, koska ne ovat retkeilymajoitteena sen verran marginaalisia. Pysyn siis ajan hermoilla ja käsittelen nykyaikaisempia kotatelttoja, kuten kotimaisen Tuntsa Vaelluskodan tai Helsportin Varangerin tyyppisiä retkimajoitteita.

Kotatelttoja voidaan mallista riippuen pystyttää joko yhdellä tai useammalla eri tavalla. Monissa käytetään isompaa keskisalkoa teltan sisällä, jonka voi ostaa lisävarusteena tai sen voi tehdä leiripaikalla puusta itse. Jotkin mallit taas vaativat rakenteensa vuoksi mukana tulevat salkosarjat. Kotateltan muoto kuitenkin pysyy kaikissa pystytysmalleissa selvästi kotamaisena muodoltaan.

Kotateltta (kuva: Dontpanic)

Kotatelttojen yksi kirkkaasti parhaita puolia on se, että useimmissa malleissa voi sisätiloissa käyttää puupoltinta tai jopa pientä kamiinaa. Joissakin malleissa kattoon on jätetty poistoaukko savulle ja savunpoistoa voi tehostaa polttimilla, jotka puhaltavat tuulettimen avulla savua keittimen läpi ylöspäin. Jotkin kotamallit taas sisältävät aukon seinässä tai katossa kamiinan savupiipulle.

Savuntuoksuun kotateltan sisätiloissa joutuu kuitenkin tottumaan, vaikka olisikin tuulettimella varustettu puupoltin käytössä. Se on kuitenkin nähdäkseni verrattain hyvin pieni haitta siitä mukavuudesta, että voit lämmittää kotatelttaa ja kokkailla sisätiloissa. Tällaisissa kotateltoissa on luonnollisestikin panostettu palosuojattuihin materiaaleihin, joskaan en silti välttämättä lähtisi yrittämällä yrittämään asumuksen sytyttämistä tuleen.

Tulia voi pitää kotateltoissa vähän mallistakin riippuen erilaisin polttimin. Esimerkiksi Juuvilla on tuulettimella varustettu puupoltin. Tämän lisäksi myydään paljon erilaisia kamiinamalleja, mutta myös keskisalkoon kiinnitettäviä putkimaisia polttimia - ikään kuin sellainen Ikean kuivaustelineestä tehty risupoltin. Tällaista poltinta käyttäessä keskisalko ei luonnollisestikaan saa olla puuta.

Aivan yhtä dynaamisia kotateltat eivät tietenkään ole muotoilultaan tuulta ajatellen, kuin vaikkapa kupoliteltat, mutta ne ovat kuitenkin esimerkiksi laavuja parempia tässä suhteessa. Kotateltat eivät siis ole surkea vaihtoehto avotunturiinkaan ja ne sopivat erityisen hyvin pidempään leiriytymiseen.

Pääasiassa kotateltat, jotka itselleni on tulleet vastaan, ovat omanneet varsin riittävät vesipilariarvot - jotain 3000 ja 5000 mm välillä. Joihinkin kotatelttamalleihin on sisäteltta, mutta useimmat mallit lienevät malliltaan yksikerroksisia, jolloin ongelmana on sama kuin monilla aiemminkin mainituilla majoitevaihtoehdoilla, eli kosteuden siirtyminen telttakankaan sisäpinnalta esim. makuupussiin.

Yksi varsin mainio puoli kotateltoissa on myös niiden tilavuus. Monissa malleissa useimmat meistä mahtuvat seisomaan keskisalon vierellä. Pelkästään korkeuteenkaan se tilavuus ei tietenkään jää, vaan kotateltat voivat majoittaa suuren määrän ihmisiä - usein jotain väliltä 3-15. Suuresta koosta huolimatta kotateltalle tulee hyvin vähän painoa jokaista kotateltassa yöpyjää kohden, mikäli kotateltan maksimimäärissä mennään. Yleensä painoa tulee jotain 1-1,5 kg per eräjorma tai eräjaana.

Itselläni on kevyt kotateltta ollut jo jonkin aikaa ostoslistalla, koska esimerkiksi loppukesän ja alkusyksyn Lapin vaelluksille sellainen olisi erittäin hyvä vaihtoehto. Iso osa kotateltoista on malliltaan sellaisia, ettei niitä pysty täysin tiivistämään itikoilta, joten siihen aikaan kun itikoita ei juuri enää ole Lapissa riesana, olisi kotateltta erittäin mukava majoite kokonsa, sekä puupolttimen sisätiloissa käyttämismahdollisuuden vuoksi.

Pyramidimallin teltat jätin käsittelemättä erillisen alaotsikon alla, sillä ne ovat aika harvassa ja ovat niin samankaltaisia kotatelttojen kanssa. Mainittakoon nyt tässä, että kooltaan ne ovat kyllä useimmiten mukavan tilavia, joskin selvästi pienemiä kuin kotateltat. Ne ovat myös erittäin kevyitä majoitteita ja samaan tapaan kotatelttojen kanssa suurin osa niistä lienee yksikerroksisia, joten sateen ja kondensaation kanssa voi tulla ongelmia eritoten kylmempinä vuodenaikoina.

Pyramiditeltat vaativat aina keskisalon, joka joko tulee teltan mukana tai sitten keskisalkona käytetään vaellussauvaa. Koon lisäksi suurin ero kotatelttoihin pyramiditeltoissa on se, että pyramiditeltoista puuttuu puupolttimien ja kamiinojen käyttömahdollisuus, joskin monet mallit ovat sen verran tilavia, että muunlaisia keittimiä voinee suhteellisen turvallisesti käyttää niissä sisätiloissa. Yksi oleellinen ero on vielä se, että pienemmän koon vuoksi keskisalko saattaa olla helposti tiellä, mikäli telttaan ahtautuu maksimimäärä yöpyjiä.

Pyramiditeltat ovat 4-, 5- tai 6-kulmaisia telttoja, jotka pääosin sisältävät vähintään erikseen kiinnitettävän lattiakankaan, eli footprintin. Jotkin mallit sisältävät erillisen sisäteltan, jolloin niistä saadaan itikkatiiviitä ja kondensaatio-ongelmien riski pienenee.

Puolijoukkueteltat ja muut isot sotilasteltat

Isot sotilasteltat ovat eittämättä tunnelmallisia aivan omalla tavallaan. Niiden paino kuitenkin mitataan kymmenissä kiloissa (yleensä yli 20kg), joten parhaimmillaan ne ovat silloin, kun teltta voidaan kuljettaa leiripaikalle esim. vesiteitse, mönkijällä, helikopterilla, vesitasolla tai muulla vastaavalla tavalla.

Kikkailemalla painotaakkaa jakaen seurueen kesken on kuitenkin mahdollista saada nämäkin kuljetettua pelipaikoille patikoiden. Tämä edellyttää sitä, että yksi kantaa kankaan ja kankaan paino jaetaan muiden reissukumppanien lukumäärän kesken ja telttakankaan kantajan omaan rinkkaan mahtumattomat tavarat jaetaan muiden kannettavaksi. Joskin tämä menettely vaatii joko lyhyttä reissua tai ruuanhankintaa luonnosta, sillä rinkoissa ei riitä tällä tavalla tarpeeksi tilaa isommalle määrälle ruokaa. Pääosin kuitenkin on järkevintä turvautua jonkinlaiseen ajopeliin näiden majoitteiden kuljettamista varten.

Puolijoukkueteltta (kuva: Matti Paavola)

Varusteleka on myös yhteistyössä Savotan kanssa tuonut markkinoille sissiteltan, joka ei sisällä salkosarjoja, kiiloja tai muuta ekstraa, vaan pelkän kankaan, jolloin salkoja voi tehdä vasta pelipaikoilla puukepeistä. Telttakankaan paino on n. 10kg ja se voidaan pystyttää saatavilla olevilla puukepeillä. Tällaisen mallin voi ottaa patikkareissullekin jo hieman helpommin mukaan, kun yksi kantaa telttakankaan ja jakaa muille omia varusteitaan kannettavaksi taakan tasaamiseksi reiluuden nimissä.

Parhaita puolia sotilasteltoissa on luonnollisesti niiden tilavuus. Yleisimpiä ovat sissiteltat, joihin yöpyjiä mahtuu 10 kappaletta, sekä puolijoukkueteltat, joihin mahtuu 20 yöpyjää. Telttoihin voidaan viritellä sisätiloihin naruja ja rimoja esim. vaatteiden kuivatusta ja valaistusta varten. Parhaimmillaan nämä sotilasteltat lienevät talvella. Painava varustus voidaan siirtää leiristä toiseen ahkiolla, jonka lisäksi pakkasolosuhteissa on myös se hyvä puoli, ettei tarvitse pelätä vesisadetta.

Jos kuitenkin haluat käyttää näitä telttoja muinakin vuodenaikoina, niin sateen varalta näiden telttojen kangas täytyy saada kiristettyä kauttaaltaan huolellisesti, ettei telttakankaaseen jää vettä kerääviä ryppyjä. Myös valumavesi täytyy ottaa huomioon ja joissain tilanteissa voi joutua kaivamaan pientä ojaa ohjaamaan vedet pois niin, etteivät ne valu teltan sisään - teltoissa kun on maalattia. Huolellisesta kankaan kiristämisestäkään huolimatta nämä kankaat eivät kuitenkaan rankempaa tai pitkäkestoisempaa sadetta pidä teltan ulkopuolella.

Tähän kaikkeen kun vielä lisätään se tunnelman sinetöijä, eli kamiina, niin lisäpainoa tulee n. 5-25 kg, joten aiemmin mainitut kulkupelit tulevat jälleen kyseeseen.

Parhaimmillaan tämän tyyppiset teltat toimivatkin leiritelttoina - rinkat sotilastelttoineen roudataan pelipaikalle ja siinä sitten vietetään eräelämää useita öitä putkeen. En tiedä tarvitseeko tätä edes erikseen mainita, mutta tämän retkimajoitteen kirkkaasti huonoin puoli on sen paino. Jos tarkoitus on hoitaa siirtymät kävellen, niin varsinaiseksi vaellusmajoitteeksi en todellakaan suosittele näitä, koska parempiakin vaihtoehtoja löytyy vaikka millä mitalla ja vaikka millä mittarilla.

Vaellusteltat

Vaellusteltat eivät tavallaan ole siinä mielessä oma telttatyyppinsä kuten vaikkapa kupoliteltta, koska mikä tahansa telttatyypeistä voi periaatteessa olla vaellusteltta tai sitten ei (poislukien sotilasteltat). Vaellusteltta voikin olla varsinaiselta telttamalliltaan esimerkiksi tunneliteltta tai kupoliteltta. Vaellusteltta on enemmänkin ominaisuus, joka kertoo siitä, että kyseinen teltta on riittävän kevyt vaelluksilla rehattavaksi ja pakkautuu myös riittävän pieneen tilaan. Nämä lienevät vaellusteltan määrittelevimmät ominaisuudet.

Jos on tarkoitus yöpyä vaelluksella pääasiassa autiotuvilla, niin luonnollisestikin siitä huolimatta tulee olla teltta mukana siltä varalta, että tuvalla ei riitäkään tilaa kaikille vaeltajille. Varsinkin teltan ollessa tällä tapaa mukana vain kaiken varalta, ei luonnollisestikaan kukaan halua kantaa kovin suurta painoa ns. ylimääräisenä läpi vaelluksen, joten retkimajoitteen tulisi olla kevyt ja kompakti.

Takapihalle tai leirintäalueelle pystytettävältä teltalta ei vaadita kovinkaan kummoisia ominaisuuksia, mutta hyvässä vaellusteltassa yhdistyy teltan keveyden ja pieneen tilaan pakkautumisen lisäksi myös hyvä vedenpitävyys, tuulenkestävyys, sekä ideaalitilanteessa myös tilava absidi.

Eräänlaisena nyrkkisääntönä olen pitänyt vaellustelttojen suhteen, että jokaista teltassa yöpyvää henkilöä kohden teltalla saisi olla painoa korkeintaan n. kaksi kiloa. Aivan pieni ylitys ei haittaa, jos teltta muutoin on käyttötarkoitusta varten täydellinen. Teltan osat voidaan jakaa teltassa yöpyjien kesken kannettavaksi telttamallista riippuen esimerkiksi niin, että toinen kantaa sisäteltan ja telttakaaret, toinen sitten ulkoteltan ja telttakiilat. Teltan eri osat voi punnita ja sitten jakaa paino mahdollisimman tasapuolisesti kantajien kesken.

Leiriteltat

Yksinkertaistettuna voidaan sanoa, että kaikki lähemmäs ja yli kymmenkiloiset majoitteet ovat leiritelttoja. Painonsa vuoksi leiriteltat tuodaan pystytyspaikalle tai sen läheisyyteen jonkinlaisella ajoneuvolla (auto, mönkijä, helikopteri, vesitaso, vene tms.), jonka jälkeen leiriydytään samalla paikalla koko reissu tai vaihdetaan jälleen paikkaa jonkin ajoneuvon kyyditsemänä.

Leiriteltat ovat suhteellisen ylellisiä, ollen erittäin tilavia ja voivat sisältää esim. kamiinan tai muunlaisen puupolttimen käytön teltan sisätiloissa.

Vaellustelttojen tapaan leiriteltta ei ole telttatyyppi samassa mielessä, kuin vaikkapa kupoliteltta. Leiriteltta itsessään ei kerro teltan ulkonäöstä muuta, kuin että se on kookas. Leiriteltta on siis vaellusteltan tapaan enemmänkin teltan ominaisuus, joka tässä yhteydessä kertoo majoitteen painosta ja majoitteen tuomasta luksuksesta leirielämään. Leiriteltoiksi voidaan laskea poikkeuksetta kaikki sotilasteltat, mutta myös esimerkiksi hybridi-, kupoli- ja tunnelimallisia leiritelttoja löytyy.

Muutama sana yleisemmin aiheesta

Oikeanlaisen telttatyypin ja teltan valitseminen jokaiselle reissulle yksilöllisesti on tärkeää ja erityisesti, mikäli retkeillään hiemankin vaativammissa olosuhteissa, kuten vaikkapa avotunturissa, vuoristossa tai termisen talven aikana missä vaan. Oikean majoitevaihtoehdon valitseminen tuo aina vähintäänkin lisää mukavuutta ja helppoutta itse retkeilyyn ja auttaa siten keskittymään siihen oleelliseen sen sijasta, että kiroaa huonoja yöunia, liian painavaa rinkkaa tai jopa sateen vuoksi kastunutta makuupussia.

Talvea varten löytyy kaiketi joka telttakategoriasta telttoja, jotka eroavat muiden vuodenaikojen teltoista oleellisimmilta osin siten, että telttakangas on kestävämpää ja tavallisten telttakiilojen sijasta narujen päät joko kiinnitetään jäähän ruuvimaisin, kierteillä varustetuin kiiloin tai sidotaan narut kiinni jonkinlaisiin painoihin, kuten jäälohkareisiin. Usein telttakankaan liepeiden päälle vielä kasataan lunta painoksi.

Telttatyypin ja teltan valintaan vaikuttaa vuodenajan lisäksi myös se, miten matkaa on tarkoitus taittaa tai vastaavasti se majoite voi määrittää sen, miten matkaa taitetaan. Myös maastotyyppi ja ilmaston olosuhteet alueella vaikuttavat teltan valintaan (esim. tuulinen avotunturi). Reissukumppanien määräkin vaikuttaa osaltaan valintaan, sillä esimerkiksi kuuden henkilön ei kannata viedä kuutta yhden hengen telttaa vaellukselle, sillä kuusi yhden hengen telttaa vaatii enemmän pinta-alaa leiriytymistä varten, kuin vaikkapa kaksi 3-4 hengen telttaa.

Kaikkien telttojen kohdalla ja/tai kaikilla verkkokauppojen tuotesivuilla ei ole aina mainintaa majoitteen vedenpitävyydestä, eli vesipilariarvosta. Varsinkin silloin kun tuotteen vedenpitävyyttä ei voi päästä ennalta kokeilemaan, on vesipilariarvon tietäminen ensiarvoisen tärkeää.

Noin pääsääntöisesti 3000 mm riittää pitämään sateen teltan ulkopuolella ns. normaaleissa olosuhteissa. Mikäli luvassa olevat olosuhteet ovat erityisen tuuliset ja/tai sateiset, on vesipilariarvon hyvä olla jossain 5000 mm tienoilla. On kuitenkin hyvä muistaa, että mikäli telttaa ei ole pystytetty huolellisesti siten, että telttakangas on pingotettu telttanaruin ja kiiloin symmetrisesti ja riittävän kireälle, niin kankaan vedenpitävyys heikkenee. Tästä syystä pystytetyssä telttakankaassa ei saisi olla laskoksia tai ryppyjä, sillä niistä kohdin vesi pääsee helpommin läpi, eikä valu heti pois.

Teltan lattiaosan tulee olla aivan minimissään vesipilariarvoltaan 5000 mm ja vaativammissa olosuhteissa mieluiten jopa 10 000 mm. Moniin telttoihin saa myös ostettua erikseen maavaatteita eli footprinttejä, jotka parantavat pohjan vedenpitävyyttä ja sellaisen voi myös askarrella itse.

Kalastuskausi 2016 alkaa än, yy, tee, NYT!

Siitä asti, kun joulukuussa ostin itselleni joululahjaksi perhokalastusvälineet, on kevään odottaminen ollut tuskallisempaa, kuin koskaan aiemmin. Polte päästä kalaan on ollut aivan järkyttävä. Tänään sitä poltetta pääsee onneksi viimein hieman helpottamaan. Tarkoitus on lähteä käymään Rajasalmen sillallla, jonka ympäristö on sulana.

Mukaan lähtee myös perhokalastusvälineet, vaikka niillä homma taitaa olla lähinnä heittoharjoituksia, mutta niitäkin on jo odotettu, kuin kuuta nousevaa. Eipä sillä, varsinkaan nyt saaliskalan saaminen ei ole lähellekään ykkösprioriteetti.

Pelipaikoille suuntaan Motonetin kautta, jossa ajattelin tuhlata taannoin saamani 30e lahjakortin kartioperukkeisiin, kellutusgeeliin ja muuhun.

Mikäli jotain erikoisempaa tapahtumaa siellä ilmenee, niin lisäilen tänne blogiin sitten myöhemmin, mutta kutina on, että mitään kertomisen arvoista jälkipolville sieltä ei käteen jää.

Ai niin, kai tässä voisi mainita samalla, että ehkä jopa lähipäivinä on tulossa uutta ja pidempää päivitystä. Aiheena on erilaiset telttatyypit. Myös muita blogitekstejä on kesken, mutta ne ovat sen verran alkutekijöissään, että ne saanevat odottaa myöhempään.

Keväisiä ja kireitä siimoja!

Kelat tärisevät innosta päästä vuotamaan siimaa sisuksistaan ulos.

Lapin vaellus 2016

No niin. Tässä on taas useampi kuukausi käyty läpi kohdevaihtoehtoja tulevan kesän vaellusta varten ja googleteltu kaikenlaista tietoa kalakannoista maisemakuviin näiltä alueilta hullun metson raivolla. Suunnittelun alkuvaiheissa ei ollut oikeastaan mitään vahvaa mielipidettä siitä, minne tulevana kesänä lähdetään. Vaihtoehtoja kartoitettuani alustavasti niitä kertyi viisi kappaletta. Käydään kuitenkin asiaan käsiksi alaotsikoiden kautta.

Tämänkertaisen vaelluksen kohteesta ja päämääristä

Kaksi finalistivaihtoehtoa olivat Hammastunturin erämaa, sekä Pöyrisjärven erämaa. Ensimmäiseen suunnittelin yhden reitin ja jälkimmäiseen kaksi eri vaihtoehtoa. Lopulta asian ratkaisi kalastukselliset seikat: Hammastunturin erämaassa olisi täytynyt keskittyä pääasiassa järvikalastukseen, kun Pöyrisjärven erämaahan suunniteltu reitti mahdollistaa lähes täysin pelkkää virtavesikalastusta koko vaelluksen ajan. Kuten tuosta arvata saattaa, niin kalastus tulee olemaan tulevallakin vaelluksella suuressa roolissa.

Pöyrisjärven erämaahan lähdetäänkin tavoittelemaan harjusta, sillä sitä siellä pitäisi olla kiitettävästi. Taimenenkin voi siellä siiman päähän saada, mutta se on Pöyrisjärven erämaassa kuitenkin harjusta selvästi harvinaisempi tuttavuus. Näillä näkymin reitin varrelle osuu mm. Suomajoki, Suukisjoki ja toivon mukaan ainakin pieniä pätkiä Pöyrisjokea.

Pöyrisjärven erämaan hiekkaisia harjuja (Wikimedia Commons)

Pöyrisjärvestä laskeva Pöyrisjoki on videokuvan ja valokuvien perusteella kaunis vesistö ja harjus sen kirkkaissa vesissä aika yleinen näky. Pöyrisjoesta saadakseen kaiken irti tulisi vain patikoinnin sijasta panostaa melomiseen, sillä Pöyrisjokea ympäröi suurimmaksi osaksi suuret ja vaikeakulkuiset suot, joten patikoiden rannoille kalastamaan pääseminen voi olla kovan työn takana ja monin paikoin jopa mahdotonta.

Omaleimaisinta Pöyrisjärven erämaassa lienee hiekkadyynit, joita löytyy pääasiassa Pöyrisjärven pohjoispuolelta, mutta jonkin verran myös sen eteläpuolelta. Alunperin meidän olikin tarkoitus kiertää Pöyrisjärvi, jotta näkisi enemmän näitä hiekkadyynejä, mutta Pöyrisjärven kiertäminen jää nyt tällä kertaa tekemättä, joten pienempien hiekkadyynien lisäksi, joita matkan varrelle osuu, täytyy yrittää käydä tarkastamassa aivan Pöyrisjärven eteläpuolella oleva Naapanmella.

Toinen hyvin omaleimainen piirre Pöyrisjärven erämaassa ovat myös sen suuret määrät katajapensaita, jotka näyttävät muodostavan lähestulkoon puutarhan tapaan huoliteltuja alueita keskelle hiekkaista erämaata. Tästä päästäänkin siihen, miksi Pöyrisjärven kiertäminen pohjoispuolelta lopulta unohdettiin. Sen lisäksi, että kaikki pohjoisesta Pöyrisjärveen laskevat joet ovat kalastuslupa-alueen ulkopuolella, niin ylempänä pohjoisessa jokien yläpuolisilla järvillä maisema on puutonta paljakkaa. Ei siinä, onhan se kaunista, mutta iso siivu vaelluksesta olisi kulunut siellä ja jonkin verran polttopuuta olisi mukava saada eritoten kalan kypsentämiseen avotulella.

Pinta-alaltaan Pöyrisjärven erämaa on 1280 neliökilometriä ja se on perustettu vuonna 1991. Alueelta on löydetty paljon esihistoriallisia muinaisjäännöksiä, kuten vanhoja kivikautisia ja varhaismetallikautisia asuinpaikkoja, seitoja, sekä runsaat määrät pyyntikuoppia, joita on käytetty tunturipeurojen, metsäpeurojen ja hirvien pyyntiin. Peitetyn kuopan pohjalla siihen harhailevaa saaliseläintä odotteli rivit teroitettuja seipäitä. Pyyntikuoppia on merkitty maastokarttaan, joten niitä päästään toivon mukaan näkemään matkan varrella.

Pöyrisjärven erämaassa harjoitetaan porotaloutta ja siitä syystä Pöyrisjärven halki kulkeekin helppokulkuista mönkijäuraa, jota kulkijan on helppo seurata, vaikkei alueella merkittyä reittejä olekaan. Pöyrisjärven erämaa-alueella sijaitseekin kaksi poronhoitajien kesäkylää - Pöyrisjärven kesäkylä, sekä Kalkujärven kesäkylä. Autiotupia alueella on seitsemän kappaletta, joista tulemme näkemään vaelluksella ainakin yhden (Pöyrisjärven autiotupa). Toisenkin näemme, jos päätämme poiketa reitiltä noin kymmenen kilometriä suuntaansa, mutta siitä päätös tehdään vasta vaelluksella. Saunoja alueen tuvilla ei ikävä kyllä ole, joten vaelluksen päätteeksi on varmasti kova tarve päästä saunomaan jossakin, missä siitä pitää maksaa.

Tyyni pinta odottelee kalastajaa kyttäämään tuikkeja (Wikimedia Commons)

Kuten alkuun jo mainitsin, niin kalastus tulee tälläkin reissulla olemaan aika suuressa roolissa, eikä vähiten siksi, että allekirjoittanut osti itselleen joululahjaksi perhokalastusvälineet. Intohimo kalastusta kohtaan ui siis entistä syvempiin vesiin. Kiinnostus perhokalastusta kohtaan kasvoi näihin mittoihin oikeastaan pintaperhokalastuksen ansiosta, sillä se on kalastuksen muoto, jota ei voi järkevästi korvata millään muilla kalastusvälineillä. Mukaan lähtee siis virvelin lisäksi perhovapa ja -kela. Tästä syystä odotan myös kevättä malttamattomammin kuin aiempina vuosina, sillä halu päästä treenaamaan heittoja ja perhojen uittoa on kiusallisen polttava.

Tällä kertaa koitan nähdä vaivaa entistä enemmän, jotta saisin rinkan painoa laskettua edes muutaman kilon. Viime vuonna Kaldoaiviakin varten koitin karsia kaikenlaista pois, mutta rinkka painoi silti lähtiessä 25 kg ja siihen päälle n. 2 kg kameralaukun kanssa sisältöineen. Jokin ääni takaraivossani kuitenkin huutelee, että "turha edes yrittää, ei tule onnistumaan".

Vaellukselle on varattu tällä hetkellä 12 yötä, joista yksi on jätetty auki siten, että voimme käyttää sen sellaisessa leiripaikassa, missä haluamme vielä jäädä yhdeksi yöksi. Alustavan suunnitelman mukaan reissu sisältää kaksi leiripaikkaa, joissa molemmissa yövymme kolme yötä, yhden leiripaikan, jossa yövymme kaksi yötä ja loput leiripaikat olisi yhden yön pysähdyksiä.

Tarkoitus on lähteä liikkeelle Näkkälästä kohti Pöyrisjärveä ja sieltä kohti Suomajokea ja siitä etelää kohti, läpi Kalkujärven kesäkylän aina Vuontisjärvelle asti. Reittisuunnitelma on siis kokolailla niin valmis, kuin se ennalta suunniteltuna tulee olemaan, joten nyt on hyvin aikaa imeä itseensä tietoa perhokalastuksesta ja odotella ikuisuudelta tuntuvan ajan kevään koittamista, jotta pääsee muuntamaan haalitun teorian käytännöksi.

Muonituspuoli

Kuten jo mainitsinkin, niin rinkan painoa koitan saada hieman laskettua ja tässä oleellisena osana todennäköisesti tulee olemaan muonituspuolen uudistaminen. Mitään varmaa en vielä menusta osaa sanoa, mutta mielessä on käynyt esim. kestomakkaran jättäminen tällä kertaa pois. Samoin saaristolaisleivän korvaamista näkkärillä olen harkinnut. Välipaloja koitan myös ottaa tällä kertaa vähemmän, sillä niitä on jäänyt roimasti yli joka reissun päätteeksi.

Kasvissosekeittoa, salamia ja männynpunikkitattia Karapuljun autiotuvalla UKK:lla 2014

Tällä kertaa on myös tarkoitus panostaa entistä enemmän pääruoka-aineiden kuivattamiseen itse. Lähinnä siis juureksia, joita sitten kuivatetun jauhelihan kanssa voi keitellä. Paketti tai pari lähtee mukaan myös pekonia, joka viime reissulla nosti hymyn huulille. Kuuma ja rasvainen liharuoka erämaassa on aivan mieletön nautinto! Tulevan reissun muonituspuoleen palaan mahdollisesti vielä blogissa ennen vaellusta, kun asiasta riittää enemmän sanottavaa.

Mitä lähtee mukaan?

Vaellusporukka koostuu tällä kertaa kolmesta miehestä, sekä yhdestä naisesta (avovaimoni). Miespoppoo varustautuu kalastusvälineillä, joista kahdella meistä on mukana virvelin lisäksi myös perhokalastuvälineet. Avovaimoni on tutkaillut kaupoista kompakteja kiikareita ja mahdollisesti viettää aikaa lintuja ja kasveja bongaillen, meidän muiden kalastaessa jokivarsia.

Action cam ei näillä näkymin lähde tällä kertaa mukaan, koska Kaldoaivissa jo tuli huomattua, että se aika mikä ei mene kalastukseen, niin menee järkkärin kanssa kuvailuun, joten silloin harvoin kun jotain action camilla sattui kuvaamaan, niin tuloksena oli vain satunnaisia pätkiä (time lapse -videoita), joille en sitten keksinyt oikein mitään käyttöä kotiin päästyäni. Liian lyhyitä erikseen näytettäväksi ja yhteen nivottuna ne tuntuvat vain sillisalaatilta. Ehkä tälle pitäisi antaa joskus ajatusta enemmän ja suunnitella hieman etukäteen. Jokseenkin vaan tuntuu ikävältä se ajatus, että se aika mikä menisi action camin kanssa säätämiseen, olisi pois niistä kahdesta itselleni hyvin tärkeästä asiasta, eli kalastuksesta ja valokuvaamisesta. Järkkäriä ilman en osaisi edes lähteä enää vaellukselle, joten se on matkassa yhtä varmasti kuin minä itse.

Näillä näkymin perhovehkeiden lisäksi mitään uutta mainitsemisen arvoista roinaa en ole ottamassa vaellukselle mukaan. Hankinnat ovat tällä kertaa lähinnä uusia vieheitä, siimaa ja muuta sellaista pienempää sälää. Mikäli kuitenkin intoudun jotakin mainitsemisen arvoista ostamaan, niin siitä sitten lisää myöhemmin.

Perhosetistä voin mainita sen verran, että utelin asiasta netissä ja neuvojen saattelemana päädyin ostamaan erittäin huokean, mutta hinta/laatu -suhteeltaan todella kehutun paketin. Okuma Cascade -setin löysin Hong Kongista 60e hintaan, joten nappasin sen matkaan. Alunperin oli tarkoitus hommata 4-5 luokan setti, mutta eiköhän tuolla kutosellakin pärjätä varsin hyvin.

Red Tag (Wikimedia Commons)

Siimat on tarkoitus uusia vielä ennen reissua, koska setin juoksusiimaa on moitittu muoviseksi, eli jäykähköksi. Heittosiimaa, tipettisiimaa, kellunta-ainetta ja muuta tulee osteltua varmaankin motonetistä, koska sain sinne muutaman kympin lahjakortin. Juoksusiiman tilaan näillä näkymin Britanniasta. Avovaimolta sainkin joululahjaksi neljä pintaperhoa (Goddard Caddis, Nalle Puh, Klinkhammer ja joku murkkujäljitelmä), mutta niillä ei ehkä ihan vielä pärjätä. Tarkoitus on Tampereen kivijalkaliikkeistä käydä hakemassa ainakin Nalle Puheja, Red Tageja, Zuluja, Klinkhammereita, Goddard Caddiksia ja jotain päivänkorentojäljitelmiä.

Kevättä ja perhostelua joutuu kuitenkin tässä vielä odottelemaan, joten kireiden siimojen sijasta luvassa on vielä jonkin aikaa kireitä hermoja. Onneksi Lapin ikävään Yle kuitenkin tarjoilee lääkettä kotimaisen suosikkidokumetaristini, Petteri Saarion uuden dokumenttisarjan muodossa, nimeltä Erämaan lumo. Sarjan ensimmäinen osa tuli TV1:stä eilen sunnuntaina, mutta sarja löytyy kokonaisuudessaan jo Areenasta, joten suosittelen tutustumaan!

Musiikkia vai luonnon omaa ambienssia?

Onko soveliasta kuunnella musiikkia erämaassa, kun tarjolla on mieltä tyhjentävää hiljaisuutta? Oman empiirisen kokemukseni mukaan tämä jakaa mielipiteet hyvin vahvasti retkeilijöiden ja eränkävijöiden keskuudessa. Osa on sitä mieltä, että ainoa musiikki, jota luonnonhelmassa tulee kuunnella, on luonnon omat äänet ja jotkut taas kuuntelevat musiikkia kuulokkeistaan jopa patikoidessaan.

Lukeudun ainakin jokseenkin siihen ryhmään, joka kuuntelee musiikkia myös luonnonhelmassa, mutta tähän liittyy useita radikaalistikin rajaavia henkilökohtaisia sääntöjä ja vaatimuksia.

Ensinnäkin, niissä olosuhteissa musiikin tulee olla akustisilla soittimilla soitettua. Kuuntelen laajalti musiikkia ja teen satunnaisesti sitä itsekin. Genrerajoitteita ei kotikuuntelussani juuri ole. Kuuntelen kaikenlaista jazzista sludge metalliin, vanhasta progesta hip hoppiin ja stoner rockista kaikenlaiseen koneelliseen musiikkiin, kuten houseen, technoon, IDM:ään ja dubsteppiin.

Nuotion äärellä erämaassa en kuitenkaan halua mitään moderniin maailmaan ja arkisiin asioihin liittyviä assosiaatioita musiikin kautta. Koneellinen musiikki vie luonnonhelmassa ajatukseni ja - mikä oleellisinta - tunnelman kauas siitä hetkestä ja ympäristöstä, jossa silloin olen. Koneelliset äänet maalaavat mieleeni lähinnä kuvia kaupungin vilskeestä tai jopa mielikuvia suoraan science fiction -maailmasta. Akustinen musiikki sisältää eräänlaisen ajatuksen mahdollisimman koskemattomasta ja käsittelemättömästä äänimaisemasta. Sitä ei ole muokattu efektein, vaan se on au naturel, tietyssä mielessä orgaaninen.

Myös musiikin nopeus ja aggressiivisuus vievät ajatuksiani ja tunnelmaa kauemmas siitä rauhasta ja kiireettömyydestä, jota luonnosta haen. Erämaassa en halua kuunnella menevää kaljanjuontirockia tai aggressiivisen raskailla kitaravalleilla jyräävää metallia, jota korostetaan huutovokaaleilla. En löydä mitään yhteyttä näiden luoman tunnelman, sekä sen luonnon oman tunnelman välillä ja jonka siellä luonnonhelmassa haluan korostuvan.

Leiritunnelmia aapasuon laidalta

Kun vielä rajataan, niin ideaalisinta musiikkia luonnonhelmaan on musiikki, jossa ei ole edes rumpuja. Mieluiten vain 1-2 akustista kitaraa tai muuta kielisoitinta (kuten esim. banjo), eikä vokaaleja. Rummut useimmiten tuovat mukaan musiikkiin rytmin lisäksi myös tietynlaisen rauhattomuuden, kun verrataan rummuttomaan musiikkiin. Tai pikemminkin voidaan siis asia muotoilla nimenomaan niin, että rummut eivät itsessään tuo rauhattomuutta, vaan rummuttomuus tuo rauhallisuutta musiikkiin.

Vokaalit taas vievät herkästi huomion, jolloin tulee tahtomattaankin kiinnitettyä tämän tuosta huomionsa lyriikoihin. Sen lisäksi olen huomannut, että vokaalit tuntuvat seurueessa kuin yhdeltä koko ajan äänessä olevalta ihmiseltä, jonka yli muut sitten korottavat ääntään keskustelun aikana saadakseen sanottavansa sanotuksi. Mikäli iltanuotiolla on raotettu lämmikepullon korkkia enemmänkin, niin ilmiö usein vielä korostuu entisestään.

Jos laulua kuitenkin musiikissa on, niin parhaimmillaan ne mielestäni ovat silloin, kun niissä ei varsinaisesti lauleta mitään sanoja (joiku, hoilaus) tai kun sanat liittyvät jollain tapaa luontoon ja hiljaisiin, mutta syviin ajatuksiin. Useimmiten kuitenkin suosin näissä tilanteissa instrumentaalimusiikkia.

Ilta hämärtyy suon laidalla, nuotion luodessa tunnelmaa

Kun lähden viikonlopuksi jonnekin laavulle tai telttailemaan, niin musiikkia tulee kuunneltua illan hämärryttyä, kun istuskelee nuotion äärellä pimeässä. Yksi tai kaksi akustista kitaraa instrumentaalimusiikin muodossa melankolisen rauhallisesti näppäillen on omiaan korostamaan nuotiotunnelman hartautta pimeyden keskellä.

Vaelluksellakin tulee kuunneltua musiikkia, mutta selvästi harvemmin. Toissavaelluksella taidettiin kuunnella musiikkia yhtenä päivänä kahdeksasta vaelluspäivästä ja kyseessä oli vaelluksen viimeinen ilta tuvalla, joka oli vain seurueemme käytössä. Viime vuoden kymmenen päivän vaelluksella kuuntelimme musiikkia teltassa yhtenä päivänä kun satoi koko päivän, eikä ulos ollut juuri menemistä, muutamana iltana makuupusseissa maaten ennen nukahtamista, sekä parina yönä pienen kynsitulen äärellä pienen hetken tunnelmoiden.

Musiikin kuuntelu ei ole minulle itsessään mikään pakonomainen tarve luonnossa, vaan se on minulle enemmänkin tapa korostaa jo olemassa olevaa tunnelmaa valitsemalla hiljaisella soitettavaksi taustalle jotakin sellaista, mikä on selkeässä sopusoinnussa ympäristön ja tilanteen kanssa. Keskellä Lapin erämaata, illan hämärtyessä nuotion äärellä tulee helposti ajatuksiin lämmittävä tunne siitä, että täällä sitä nyt ollaan jälleen. Tuon tunteen kaveriksi saatan pistää soimaan bluegrass/folk -tyyppisen parilla kielisoittimella esitetyn instrumentaalikappaleen, jota haikein mielin tulee kotonakin kuunneltua, kun iskee kova ikävä pohjoiseen. Musiikin minulle kotona maalaama tunnelma ei katoa Lapin erämaassakaan mihinkään, vaan itseasiassa korostaa sitä.

Näkyjä nuotiossa

Mikäli siis erämaassa nuotion äärellä istuskellessa, tunturimaisemia tuijotellessa hymynkare leviää kasvoillesi vaikkapa siitä syystä, että elät nyt juuri siinä hetkessä, jota olet lähes vuoden verran taas ikävöinyt, niin voit korostaa sitä hyvänolontunnetta vielä vahvemmaksi soittamalla hiljaisella volyymilla tietynlaista musiikkia tällaisen sentimentaalisen hetken kruunaamiseksi.

Jos haluat kokeilla löytää vaikkapa itsellesi jotain uutta kuunneltavaa tällaisiin hetkiin, niin mielestäni hyvin suositeltavia musiikkigenrejä ovat esimerkiksi bluegrass, folk ja kaikenlaiset akustisilla kielisoittimilla soitellut instrumentaalit.

Bluegrassin puolelta mainittakoon esimerkkinä vaikkapa Jody Stecher, Adam Hurt ja Mary Z. Cox . Folk -osastolta nuotiolla on myös usein soinut Pyhä Kuolema, sekä J. Karjalaisen Lännen Jukka -albumi. Akustisen ja instrumentaalisen kielisoitinmusiikin puolelta löytyykin ne omat suosikit, eli Michael Waters ja Gustavo Santaolalla. Gustavo Santaolalla voi olla joillekin tuttu nimi elokuva- ja pelimusiikin puolelta (mm. Brokeback Mountain, The Last of Us), mutta parhaiten hänen tuotannostaan sopivat tähän tarkoitukseen sooloalbumit Ronroco ja Camino.

Viime vuosina on tullut tutustuttua jonkin verran saamenkieliseen musiikkiin ja sen kautta voikin löytää helposti yhteyttä Lapin maisemiin ja niihin liittyviin ajatuksiin. Tosin omaan makuun on löytynyt sieltä lähinnä vain sellaista musiikkia, joissa akustisten soittimien lisäksi käytetään myös koneellista äänimaailmaa - lähinnä ambienssipuolella. Joitakin yksittäisiä saamenkielisiä kappaleita on tullut siis pidettyä matkassa mukana puhelimessa. Näistä mainittakoon muutama:

Mari Boine - Vuoi Vuoi Me
Máddji - Iditguovssu (Dawn Light)
Máddji - Cihkosis (Hidden)

On tietenkin hyvin selvää, että mitään yhtä oikeaa vastausta kysymykseen ei ole, vaan kyse on viime kädessä henkilökohtaisista mieltymyksistä. Kyseessä on siis mielipidekysymys. Tietynlaisia poikkeuksia tähän kuitenkin sisältyy hyvien tapojen muodossa; autiotuvilla tai muissa yhteyksissä, joissa läsnä on muitakin ihmisiä kuin sinä ja/tai oma seurueesi, ei kannata alkaa soittamaan musiikkia puhelimesta, sillä kaikki eivät halua kuunnella näissä tilanteissa musiikkia ja varsinkaan musiikkia, josta he eivät välttämättä itse pidä. Jos taas kuuntelee kuulokkeilla vain omaksi ilokseen mitä tahansa musiikkia, niin siihen ei pitäisi olla mitään sanomista autiotuvassakaan kenelläkään, olettaen, että se musiikki ei todellakaan välity kuulokkeiden ulkopuolelle.

Kukin siis kuunnelkoon tai jättäköön kuuntelematta musiikkia, mutta jos lähtee minun mukaani, niin voi varautua kuulemaan nuotiolla jotakin akustista instrumentaalimusiikkia tai vastaavasti valitusta siitä, etten todellakaan halua kuulla breakcorea luonnonhelmassa.

Miten suunittelen vaellusreittini?

Tästä aiheesta minulta pyydettiin viime kesänä kirjoitusta ja aihe oli siis jonkin aikaa odottamassa vuoroaan, kunnes vuodenvaihteessa päätin tarttua siihen. Alunperin oli tarkoitus tehdä tästä useampi blogiteksti, koska kirjainmerkkejä tiesin tulevan reilusti. Lopulta kuitenkin päätin pistää kaiken yhden ja saman otsikon alle, koska siten se on helpompi ehkä lukijalle käsitellä kokonaisuutena, jos aikoo seurata samaa kaavaa reitin suunnittelussaan.

Luonnollisesti lähestyn asiaa omasta perspektiivistäni, joten talvivaelluksista en puhu ja maantieteellinen sijainti perspektiivissäni on Suomen Lappi. No, käydään sen pidemmittä puheitta itse asiaan...

Nähtävyyksien etsiminen

Vähintäänkin silloin, jos reissu ei tule olemaan kalastuspainotteinen, etsin Luontoon.fi -sivustolta, sekä Googlen hakukoneella näkemisen arvoisia ja kauniita näkymiä ja/tai historiallisesti jollakin tavalla merkittäviä paikkoja tai rakennuksia alueelta, jonne vaellusta suunnittelen. Luontoon.fi -sivustolta löytyy kohdealueen omalta sivulta välilehti nimeltä "Historia ja nähtävyydet", joiden alta löytyy alueen merkittävimmät ja kuuluisimmat nähtävyydet. Googlella haen pääasiassa sitten niitä maisemia kyseiseltä alueelta, joita haluaa päästä omin silminkin näkemään.

Hakukenttään yksinkertaisesti kohdealueen nimi ja vaihdetaan kuvahaulle. Sitten vaan selailemaan ja etsimään kuvia näkymistä, jotka itseä viehättää ja tarkistamaan - ainakin parhaassa tapauksessa - kuvan sisältävältä sivustolta tietoja paikan nimestä ja/tai sijainnista. Klikattuasi kuvahaun tuloksista haluamaasi kuvaa, aukeaa uusi näkymä, jossa kuva näkyy isompana ja sen vieressä on kaksi nappia; "Käy sivulla", sekä "Näytä kuva". Jälkimmäinen avaa kuvan originaalikoossaan nettiselaimeesi ja ensimmäinen vie sinut sivulle, josta kuva löytyy.

Tässä täytyy toisaalta muistaa, että Googlen hakukoneeseen ei kannata sokeasti luottaa, sillä kuvien seassa on aina myös sellaisiakin kuvia, jotka eivät vastaa hakusanaasi. Enkä nyt tarkoita vain jotain täysin aiheeseen liittymättömiä kuvia, vaan Kaldoaivista etsittyjen kuvien joukosta voi törmätä esim. Kevon tai Vätsärin alueen maisemakuviin. Kannattaa siis lukea varmistus tekstistä kuvan sisältävältä sivulta, eikä luottaa pelkästään siihen, että hakukenttään syötetty hakusana ja itseä viehättävä kuva hakutuloksissa kertovat tarpeeksi. Kuvahaulta kannattaa myös vaihtaa verkkohaulle ja tutkiskella kuvilla varustettuja vaellusblogeja.

Luontoon.fi -sivustolta löytyviäkin nähtävyyksiä kannattaa ehdottomasti myös katsella erikseen vielä Googlen kuvahaun kautta, jolloin voi esimerkiksi nähdä saman maiseman eri vuodenaikoina kuvattuna, isomman resoluution kuvina tai eri sijainnista kuvattuna.

Näkemisen arvoinen paikka: Paratiisikuru - UKK

Retkikartta.fi

Ensimmäisenä, avattuani pääasiallisen reitinsuunnittelutyökaluni, eli Retkikartta.fi -sivuston, avaan vasemmasta reunasta Karttatasot -välilehden, sieltä Suojelu- ja retkeilyalueet, jonka alta rastitan kohteen aluetyypin, jolloin ne korostuvat kartalla tietyllä värillä ja näet missä alueen rajat menevät, niin osaat suunnitella reitin niin, että pysyt varmasti kohdealueen rajojen sisällä.

Seuraavaksi katson löytyykö alueelta merkittyjä ja säännöllisesti huollettuja reittejä avaamalla ylempää alavalikon nimeltä Reitit ja sen alta rastitan Kesäretkeilyreitit, sekä Pyöräilyreitit. Useimmiten kuitenkin piilotan nämä tasot uudelleen saman tien tai vähintäänkin asetan tasolle läpinäkyvyydet niin, etteivät ne peitä karttamerkintöjä.

Ensitöikseni tarkastan mitkä tiet vievät mahdollisimman lähelle kohde-alueen rajaa. Näistä paikoista yleensä löytyy potentiaalisia lähtöpaikkoja, joista lähtee edes jonkinlaisia polkuja, jotka helpottavat kulkemista. Seuraavaksi zoomaan lähemmäs (max. mittasuhde-etäisyydelle 1:25 000), jotta itse maastokartallekin merkityt polut näkyvät (ei siis erikseen näkyviin pistetyt tasot), jolloin voin rajata jäljelle parhaat lähtöpaikat ja reitit niiltä niiden kohteiden läheisyyteen, jotka kiinnostavat (esim. alueen potentiaalisimmat kalavedet ja näkemisen, sekä kokemisen arvoiset nähtävyydet).

Tässä vaiheessa pystyn - tai joudun - karsimaan kiinnostavien kohteiden listalta pois ne, jotka ovat liian kaukana muista kiinnostavista kohteista, eli liian kaukana reitiltä. Seuraavaksi valitsen karttanäkymän vasemmasta yläkulmasta mittatyökalun (keskimmäinen seitsemästä työkalusta) ja lähden mittaamaan lähtöpaikasta mieluista reittiä myöden eteenpäin, pitäen koko aika silmällä minne päivän patikointi kannattaisi päättää leiriytymisen merkeissä. Tässä pidän mielessä päällimmäisenä sen, ettei kuljettu matka ole itselleni fyysisen kunnon puolesta liian pitkä yhden päivän patikoinniksi. On myös hyvä huomioida, että aivan reitin alussa selässä painaa täysi rinkka, jolloin saattaa olla järkevää pyrkiä välttämään sijoittamasta pisimpiä siirtymiä heti reitin alkuun.

Näkemisen ja kokemisen arvoinen reitti: Luirojärveltä Muorravaarakkaan (via Lumikuru) - UKK

Toinen vaihtoehto on piirtää ensin mittatyökalulla kokonaan sen reitin kartalle ja katsoa montako kilometriä siitä tulee yhteensä. Tässä vaiheessa pitäisi tietää montako päivää itse vaellus saa maksimissaan kestää. Sitten laskee monelleko päivälle haluaa siirtymiä rinkka selässä ja montako päivää päivärepun kanssa päivävaellusten tekemiseen tai keskittyä pelkästään kalastukseen. Näin saadaan jäämään jäljelle ne päivät, joina leiripaikkaa pitäisi vaihtaa ja voidaan alustavasti jakaa kilometrimäärä siirtymäpäivien määrällä ja saada keskimääräinen kilometrimatka päiväsiirtymää kohti. Useimmitenhan siirtymät eivät kuitenkaan ole identtisiä kilometreissä, joten tässä vaiheessa myös otan talteen kuvankaappauksen talteen karttanäkymästä, jossa näkyy koko reitti piirrettynä kartalle (ihan varmuuden vuoksi) ja aloitan uuden reitin piirtämisen lähtöpisteestä, jolloin vanha reitti katoaa kartalta. Tällä kertaa pääpaino onkin sitten siinä, että piirretään samaa reittiä kuin äsken, mutta tällä kertaa vain yhden päivän siirtymä kerrallaan. Aina kun ollaan ylitetty tietty kilometrimäärä reitillä, aletaan etsimään lähistöltä potentiaalisia leiripaikkoja, jonne päivän patikointi kannattaisi päättää.

Tässä kannattaa muistaa, että mikäli aiemmin laskettu keskimääräinen päivämatka alkaa lähennellä itsellesi yhden siirtymän maksimikilometrimäärää, niin jokaisen siirtymän tulisi olla mahdollisimman lähellä tuota keskimääräistä arviota. Mikäli taas laskettu keskiarvo on selvästi alle henkilökohtaisen maksimisiirtymän, niin joustoa on enempi, jolloin voit yhtenä päivänä kulkea vähemmän ja sitten seuraavana päivänä vaikka taas laskettua keskiarvoa pidemmän matkan.

Tähän tapaan edetään aiemmin piirretty reitti loppuun ja katsotaan montako yöpymistä reitti vaatisi alusta loppuun, jolloin myös selviää se, että montako ns. ylimääräistä yötä mahdollisesti jää. Nykyään itse vaadin ehdottomasti niitä päiviä useammankin vaelluksen varrelle, jolloin ei tarvitse pakata rinkkaa, laittaa leiriä kasaan ja lähteä patikoimaan rinkka selässä, vaan voi keskittyä päivärepun kanssa kuljeskeluun ja/tai kalastukseen. On mukava olla 2-3 yötäkin putkeen samassa paikassa, jos suhteellisen lähellä on potentiaaliset kalavedet tai paljon nähtävää päiväreppu selässä.

Esimerkkinä jokin kuviteltu reittini voisi sisältää siirtymiä rinkka selässä kuutena päivänä ja kaksi kolmen yön leiriytymistä samalla paikalla.

Mikäli Retkikartta.fi ei ole sinulle tuttu työkalu, suosittelen tutustumaan sen tarjoamiin mahdollisuuksiin täällä.

Ilmakuvien hyödyntäminen reitin suunnittelussa

Ilmakuvien käytöllä on oikeastaan kolme pääasiallista funktiota omassa reittisuunnittelussani. Ensimmäinen niistä on katsella tarkemmin millaista maasto todellisuudessa on, jos suunniteltu reitti ei kulje valmiita polkuja pitkin. Näin voi saada mm. käsitystä siitä, että onko esimerkiksi jokin koivikko harvaa vai tiheää.

Toinen funktio on etsiä vakiintuneita kulkureittejä ilmakuvista, joita ei ole merkitty maastokarttaan. Tällaisia reittejä löytyy kyllä yleensä jokaiselta kohdealueelta. Maastotyypistä riippuen ne erottuvat selkeämmin tai sitten huonommin. Kivisellä maaperällä tietenkin heikommin. Vakiintuneet kulkureitit on kuitenkin suhteellisen helppo huomata siinä mielessä, että ne muodostavat suhteellisen pitkiä, suoria linjoja, sekä ylittävät jokia ja puroja. Sellaiset yksityiskohdat pystyy huomaamaan kartalta, koska ne pistävät silmään siinä mielessä, etteivät ne näytä "kuuluvan" maastoon, vaan ovat ihmisen tekemiä. Usein tällaiset reitit jossain vaiheessa yhdistyvät maastokartalla näkyviin reitteihin, joten kannattaa vaihdella tämän tuosta ilmakuvaa päälle ja pois, seuraten molempia näkymiä. Itse pyrin mahdollisuuksien mukaan tällaisia polkuja hyödyntämään, sillä vain varpuisessakin maastossa matkan taittaminen käy työläämmäksi, kun joutuu joka askeleella nostelemaan jalkojaan hieman enemmän. Jokin yksittäinen lyhyt osuus tällaisessa maastossa ei tietenkään ole mikään merkittävä hidaste, mutta pidemmän päälle sen merkitys kasvaa kilometrien kertyessä.

Polku ilmakuvassa

Maastokarttanäkymä samasta kohdasta

Kolmas funktio on ylityspaikkoja varten. Tätä kannattaa hyödyntää eritoten, jos etsii ylityspaikkoja sellaisista kohdista, missä maastokartalle merkitty polku ei ylitä vesistöä siltä alueelta, jolta tahtoisit päästä toiselle rannalle. Parhaat ylityspaikat useimmiten on kuitenkin merkitty kartalle tekstillä "Kahlaamo". Ilmakuvien perusteella joka tapauksessa pystyy saamaan jonkinlaista käsitystä esimerkiksi joen leveydestä ja syvyydestä. Jos joki on tumma ja tasainen värisävyltään, niin se on useimmiten liian syvä ylitettäväksi turvallisesti jalkaisin. Itse etsisin koskia joko maastokarttanäkymästä, ilmakuvista tai vuoroin molempia käyttäen ja etsisin matalimpia ylityspaikkoja vastarannalle. Jokia ja vesistöjä kannattaa katsella ilmakuvista itse ja seurata niitä eteenpäin, niin alkaa kyllä saamaan jonkinlaista käsitystä siitä mikä on leveä/kapea ja mikä on syvää/matalaa. Kannattaa myös katsella miltä maastokarttaan merkityt erilaiset "Kahlaamot" näyttävät ilmakuvista. Täysin tähän ei voi tietenkään aina luottaa, mutta jos haluaa kulkea omia polkujaan, on tämä parempi kuin luottaa vain ja ainoastaan tuuriinsa osua vaelluksella potentiaalisen ylityspaikan kohdalle.

Ylityksien suhteen täytyy ehdottomasti myös huomioida ajankohta ja viime aikojen säät, joista riippuu vedenkorkeus ja siten myös virtavesien virran voimakkuus. Jos lähtee esimerkiksi vaellukselle elokuussa, niin vedet ovat yleensä silloin matalimmillaan, kun taas kesäkuussa jäiden sulamisen tienoilla vedet ovat korkeimmillaan. Asiaa voi varmistella kohdealueen lähistöltä esimerkiksi luontokeskuksista, joiden yhteystiedot löytyvät osoitteesta Luontoon.fi, kunkin kohdealueen omalta sivulta.

Lähtö- ja paluupisteet

Lähtö- ja paluupisteiden suhteen on oikeastaan vain kaksi vaihtoehtoa; joko tekee reitistä ns. rengasreitin tai sitten reitin pisteestä A, pisteeseen B.

Rengasreitti on yleensä se mihin pyrkii, mikäli se vain on mahdollista. Rengasreitin hyödyt ovat siinä, että ei tarvitse mitään ylimääräistä säätämistä, jos lähtöpaikalle saavutaan omalla autolla. Pieneksi miinukseksi voidaan laskea se, että useimmiten täydellinen rengasreitti on hankala toteuttaa, ainakin jos käyttää valmiita polkuja, joten yleensä vähintäänkin pieni osa reitin alusta joudutaan kulkemaan uudelleen myös palatessa.

Rengasreitti

"Suora" reitti pisteestä A pisteeseen B

Jos saavutaan paikalle muilla neuvoin kuin omalla autolla (ts. taksilla tai muulla hoidetulla kyydillä) tai taksin kyydillä paluupisteeltä (jonne jää oma auto) lähtöpisteelle, josta voidaan aloittaa vaellus, niin ei tarvitse lähteä suunnittelemaan rengasreittiä. Myös esimerkiksi jollekin paikalliselle matkailualan toimijalle voidaan maksaa auton siirrosta tai kysyä äsken mainittua kyytiä pisteeltä toiselle korvausta vastaan. Tällaisen reitin ehdottomasti paras puoli on se, että voidaan sisällyttää reitille helpommin enemmän itselleen näkemisen arvoisia paikkoja ja vältytään taittamasta metriäkään samaa osuutta toistamiseen reitin aikana.

Paikallisten matkailualan yrittäjien palvelut

Edellisessä kohdassa jo tätä aihetta raapaistiin pinnalta, joten jatketaan vielä jokseenkin samalla aihepiirillä. Paikallisilla matkailualan toimijoilta voi ostaa erilaisia palveluja, joihin lukeutuu esimerkiksi mökkien/tupien, kanoottien, kajakkien, mönkijöiden ja moottorikelkkojen vuokrausta. Yleisimpiä palveluja ovat kuljetuspalvelut maastossa, kuten esimerkiksi vesitaso- tai helikopterikyydit, kuljetukset veneellä vesireititse ja mönkijäkyydit. Tarjolla oleviin palveluihin kuuluu usein myös metsästysoppaan tai kalaoppaan palkkaaminen mukaan, jolloin voi säästyä niiden parhaiden saalispaikkojen etsimiseltä ja päästä niihin käsiksi loistavan paikallistuntemuksen avulla, sekä saada vinkkejä mm. näillä paikoilla suosittavista vieheistä ja vaikkapa ihan yleisesti kalastustekniikoista.

Paikallisia matkailualan toimijoita löytää esim. Luontoon.fi -sivustolta, kunkin retkeilykohteen oman kohdesivun alta, kohdasta "Palvelut". Erilaisia palveluja etsiessään kannattaa kuitenkin myös hyödyntää Googlen hakukonetta, käyttäen hakusanoissa esimerkiksi lähtö- tai päätepisteen kuntien (tai niiden välille jäävien kuntien) nimi ja tarvittava palvelu, kuten vaikkapa "kalastusopas".

Kalastuksen kannalta potentiaaliset vesistöt

Aivan parashan tietenkin on, jos saa ensikäden tietoa joltakin tutulta, jolla on kokemusta kohdealueen kalavesistä tai vaihtoehtoisesti edellisessä kohdassa mainituilta paikallisilta kalastusoppailta. Useimmiten kuitenkin joutuu turvautumaan muihin keinoihin ja silloin kyseeseen tulee ensisijaisesti Googlen hakukone. Googlen hakukoneella löytää yleensä keskustelua kalastusaiheisilta keskustelupalstoilta, vaikkakaan niitä parhaita ja syrjäisempiä itse löydettyjä paikkoja ei kovinkaan usein ihmiset ole valmiita paljastamaan.

Yksi tapa lähestyä potentiaalisten kalavesien etsimistä kohdealueelta on avata Retkikartta.fi, sekä nettiselaimeen toiselle välilehdelle kohdealueen Eräluvat.fi, josta haetaan kyseiselle alueelle vaadittava lupa. Lupa-alueen kohdesivulta löytyy oikeasta reunasta PDF-formaatissa kohdekartta tai kohdekartat. Niistä selviää myös mitkä alueen vesistöt ovat kiellettyjä kalastukselta täysin. Näissä kiellettyjen listalla olevissa vesistöissä jalokalaa yleensä riittää. Jos vaikkapa valitsemasi kohdealueen halki kulkee isompi joki, jossa kalastus on kielletty, niin kannattaa tarkkailla sen joen kaikki sivuhaarat ja järvet, joihin se on yhteydessä. Tällöin ainakin tietää, että on sentään yhteys sellaiseen vesistöön, jossa sitä jalokalaa on. Kun olet löytänyt tuolla tapaa potentiaalisia kalavesiä, niin sitten palataan takaisin Googlen hakukoneen ääreen ja haetaan tuloksia esimerkiksi tietyn joen nimellä ja lisätään perään hakusanaksi "kalastus" (ilman sitaatteja).

Taimen siiman päässä

Kohdealueelle sijoittuvia vaellusblogeja kannattaa myös ehdottomasti hakea Googlella, sisältäen hakuun sanoja, kuten "harjus", "taimen", "rautu" tai "kalastus" (jälleen kerran ilman sitaatteja).

Tokihan kohdealueiden kalavesistä löytyy mainintoja mm. Luontoon.fi -sivuston kunkin kohdealueen sivulta, mutta yleensä nämä ovat niitä kalavesiä, joissa riittää myös muita kalastajia enemmän, jolla luonnollisestikin on suora vaikutus siihen kalakannan harvenemiseen. Parhaat kalavedet ovat melko poikkeuksetta kuitenkin syvemmällä erämaassa ja nyrkkisääntönä voi pitää, että mitä kauemmas ihmisasutuksesta, teistä, autiotuvista ja huolletuista reiteistä mennään, niin sitä paremmat todennäköisyydet on niiden parhaiden kalavesien löytämiseen.

Jos ei siis halua maksaa kalastusoppaalle tai tunne jotakin alueen kalavesiä tuntevaa, jolta saada varmaa tietoa, niin paras keino on kerätä netistä viitteitä potentiaalisista kalavesistä ja tehdä alueelle mahdollisesti useampiakin reissuja löytääkseen ne parhaat paikat.

Korkeuserojen huomionti päivämatkojen pituuksissa

Jos ei ole suunnitellut aiemmin vaellusreissuja itse Lappiin, niin ei välttämättä muista huomioida korkeuserojen merkitystä päivämatkojen suunnitelun ohella. Pelkkä kilometrimäärä Retkikartta.fi -sivuston mittatyökalulla mitattuna kun ei kerro kaikkea siitä päivämatkan raskaudesta. Tasaisella maalla 15km on aivan eri, kuin 15km ylittäen seitsemän tunturia. Tämä korostuu vielä, mikäli suunnittelet reittisi hyödyntämättä valmiita polkuja.

Maastokartalta täytyy huomioida korkeuskäyrien tiheys. Mitä tiheämmässä käyrät ovat toisiinsa nähden, sen jyrkempi rinne on. Suunniteltu reitti tulisi siis mieluiten kulkea sellaisista kohdista, joissa käyrät ovat mahdollisimman väljästi, mikäli ajatellaan vain patikoinnin helppouden kannalta. Monilla tuntureilla on myös todella haastavia louhikkoja ja kivikkoja, jotka näkyvät kartalla pieninä mustina kolmioina. Näitä kannattaa välttää mahdollisuuksien mukaan, jos on epävarmaa miten hankalia juuri kyseiset kivikot ovat kulkea. Niissä voi joutua harppomaan terävien kivenlohkareiden kärkien päällä kävellen, jotka törröttävät metrin tai enemmänkin maasta ja rinkka selässä sellaisessa maastossa kulkeminen voi olla vähintäänkin turhauttavan hidasta, mutta pahimmassa tapauksessa ihan oikeasti vaarallistakin.

Toisinaan reitin saattaa kuitenkin haluta suunnitella vaikka sitten vähän haastavammaksikin, jos se on hinta ainutlaatuisista näkymistä tai erityisen hyvistä kalavesistä.

Palkinto tunturin huipulla

Suot

Noin yleisesti ottaen soita kannattaa välttää jo ihan sen puolesta, että niiden ylittäminen on aika hidasta. Mahdotonta tai mitenkään äärimmäisen vaarallista se ei silti ole - riippuen tietenkin suosta ja siitä miten sateista on ollut. Jos vettä on tullut koko kesä kuin sieltä sanonnan kuuluisasta ja samanlaista sadetta lupaillaan vielä vaelluksen ajaksikin, niin jättäisin varsinkin isompien soiden ylittämiset sikseen.

Pääsääntöisesti kierrän suot, mutta jos suon halki kulkee jonkinlainen reitti (esim. poromiesten tai kansallispuiston huoltohenkilökunnan mönkijäreitti), niin suon ylittäminen on yksi vaihtoehto muiden joukossa. On kuitenkin huomioitava, että vaikka maastokartta näyttäisi reitin menevän suon halki, niin sitä ei välttämättä tai jopa todennäköisestikään siellä suolla erota kuin joissain kohtia.

Aapasoilla

Yksi huomioinarvoinen seikka on, että jos lähtee isompaa suota ylittämään, niin kannattaa täyttää vesipullot aivan täyteen. Jos suolla on virtaavia puroja tai ojia, niin niistä voi saada aivan välttävää juomavettä, mutta maku on aika turpeinen.

Suolla kuljettaessa nyrkkisääntö on, että pyritään joka askeleella astumaan pienten puiden, pensaiden, varpujen tai muun kasvillisuuden päälle aivan suoraan. Kasvien ja puiden juuret sitovat maata, jolloin todennäköisimmin se kantaa painosi. Pari heinänkortta ei aivan tähän vielä riitä, mutta jos kyseessä on selvästi isompi tupas jotakin heinää, niin se todennäköisesti jo kestää astumisen varsin hyvin. Varpujen ja pensaiden päälle on jo selvästi turvallisempaa astua.

Kaikki pienetkin avovedet kannattaa kiertää tarpeeksi kaukaa soilla. Vaellussauvoista on myös apua kokeillessa maaperän vetelyyttä. Ja jos astuminen johonkin kohtaan epäilyttää, niin kokeile jalalla ensin varovasti, ennen kuin pistät sille painoasi kokonaan.

Pieni suo Kaldoaivissa

Yksi hyvä sääntö on myös mielestäni se, että mikäli jonkin kohdan yli pääseminen vaatisi hyppäämistä toinen jalka edellä, niin etsi rauhassa toinen kohta. Koska mikäli se kohta minne laskeutuessasi jalkasi laskeutuu, ei pidäkään painoasi, niin se jalkasi voi olla hyvin nopeasti nivusia myöten pahalta haisevassa mutavellissä. Pyrin pitämään kiinni siitä, että välin yli täytyy pystyä harppaamaan nimenomaan askeleella, jolloin voit astua jalalla varoen, eikä jalka välttämättä uppoudu niin syvälle, jos maa ei kestäkään painoasi. Hyppäämällä koko painosi rojahtaa sille jalalle kertarysäyksellä ja uppoaminen on siten huomattavasti varmempaa.

Juomaveden saatavuus reitin varrella

Lapissa yleensä riittää juomakelpoista vettä, mutta huomaamatta reitin voi kyllä suunnitella niinkin, että juomavettä ei ole saatavilla useisiin kilometreihin. Mikäli alue on poronhoitoaluetta, niin jotkin vakavedet erityisesti saattavat olla juomakelvottomia. Sama pätee myös edellisessä kohdassa mainittuihin seisoviin vesiin soilla. Juomavesi tulisi ottaa ideaalitilanteessa joko lähteestä tai virtaavasta vedestä. Mitä kivikkoisempaa maasto on, niin sitä puhtaampaa on myös yleensä se vesikin.

Todennäköisimmin kuitenkin juomavettä on tarpeeksi usein tarjolla, mutta asia kannattaa varmistaa suunniteltua reittiä pitkin karttaa seuraten. Kokemuksesta voin sanoa, että varsinkaan kuumana kesäpäivänä auringon paahteessa ei ole kiva taittaa matkaa rinkka selässä, kun kenttäpullossa on vain noin desilitra juotavaa jäljellä, jota koittaa säännöstellä parhaansa mukaan, vaikka mieli tekisi juoda litra vettä kerralla.

Maailman parasta vodaa

Optimaalisten leiripaikkojen etsiminen

Kun on otettu huomioon aiemmin mainittu omalle sietokyvylle sopiva kilometrimäärä päivämatkan suhteen, niin sen jälkeen tulee prioriteetiksi leiripaikan valinnan suhteen leiripaikan geologisesta perspektiivistä tarjoamat mahdollisuudet, vaakakupissa sen aiheuttamat rajoitteet.

Jotta tiettyyn paikkaan voidaan leiriytyä, on sen maasto oltava maaperältään sellaista, että se ylipäätään mahdollistaa leiriytymisen. Maan on siis oltava tarpeeksi pehmeää, jotta saadaan telttakiiloilla teltta pysymään pystyssä ja paikoillaan. Maa ei myöskään saa olla liian "löysää", jotta maahan upotetut telttakepit myös pysyvät paikallaan, sekä teltan pystytysvaiheessa niitä vastakkaiselta seinustalta kiristettäessä, että täysin koottuna kovemmassakin tuulessa. Huomioon tulee myös ottaa kasvillisuuden määrä ja tyyppi; pienten varpukasvien päälle teltta vielä voidaan pystyttää, mutta esimerkiksi vaivaiskoivu voi jo herkemmin repiä teltan pohjakangasta auki. Ymmärrettävistä syistä kivikot ja kalliot, sekä liian kostea maaperä eivät myöskään sovellu telttapaikaksi. Kannattaa siis katsella maastokartalta millaista ympäristö on ja myös hyödyntää niitä ilmakuvia, jotta näkee esimerkiksi miten tiheää tai harvaa ympäristön koivikko on.

Toinen erittäin tärkeä tekijä on juomaveden saatavuus. Lähteitä löytyy toisinaan maastokartalta, mutta pääosin kuitenkin turvaudutaan yleisesti virtaaviin vesiin. Se voi olla leveämpi joki tai ihan vaan pieni puro. Useimmat järvet kuitenkin Lapissa tarjoavat täysin juomakelpoista vettä. Pääasiassa pyrin löytämään sellaisen leiripaikan, että juomavettä saa muutaman kymmenen metrin päästä teltasta, mutta muutaman sadan metrin matkakaan ei tietenkään ole mikään merkittävä haittatekijä - pahimmillaan ärsyttävä tekijä. Juomaveden saatavuus leirin läheltä luonnollisesti korostuu mitä useampi yö samassa paikassa leiriä aiotaan pitää.

Näkymää yhdeltä parhaista leiripaikoistani Kaldoaivista

Varsinkin Käsivarren Lapissa ja Ylä-Lapissa voi monilla paikoilla olla riesana kova tuuli. Tällaisilla seuduilla on hyvä koittaa löytää maastokartan avulla leiripaikka sellaiselta alueelta, jossa korkeusvaihtelua löytyy tarpeeksi jyrkässä nousussa tarpeeksi korkealle, jolloin korkeusvaihtelut tarjoavat tuulensuojaa ja teltassa yöpymisestä tulee mukavempaa, kun telttakangas ei pidä meteliä.

Jos leiripaikalla on tarkoitus sytyttää nuotio, on myöskin löydettävä tarpeeksi suojaisa paikka, ettei tuulella tarvitse kiroilla ja kuluttaa tulitikkuja, saati turhautua liian nopeasti palavasta hiilloksesta tai tulen tarjoaman lämmön menettämisestä. Nuotion kannalta on myös oleellista ensimmäisenä mainittu leiriympäristön maasto; maasto ei saa olla herkästi syttyvää, joten maaperän tulisi olla mahdollisimman hiekkainen ja järkevän kokoiselta alueelta vapaa herkästi syttyvästä kuivasta puuaineksesta ja muusta. Myös polttopuiden saanti tulee ottaa huomioon; jos maastossa ei löydy muuta kuin heinikkoa, kivikkoa ja sammaleen seasta kasvavia pieniä varpukasveja, niin nuotion sytyttelyn voi unohtaa, ellei kanna nuotiopuita mukanaan. Avotulen kanssa täytyy olla kuitenkin ehdottoman tarkkana ja huomioida metsäpalovaroitukset.

Mikäli reissulla on tarkoitus kalastaa, niin jonkinlaisena prioriteettina tulee ehkä pitää myös kalavesien etäisyys leiriin. Jotta leirissä säilyisi myös oma rauha, niin aivan vakiintuneiden kulkureittien välitömään läheisyyteen ei ehkä leiriä kannata pystyttää.

Erilaisten maastotyyppien vaikutus reittivalintaan

Ylempänä jo asiaa käsittelinkin eri otsikoiden alla, mutta kerrataan nyt tämänkin otsikon alle.

Ylempänä mainitsinkin jo suot, joita yleisesti ottaen kannattaa välttää, paitsi jos ei ole kiire. Sanonta meneekin, että suolla liikuttaessa kiire on pahin vihollinen. Koska soita käsittelin jo aika kattavasti ylempänä, niin tähän en niistä tämän enempää runoile.

Rakkakivikkoa kannattaa välttää kulkureiteillä, ainakin ellei kyse ole jostain muutaman kymmenen metrin pätkästä. Tällaisessa kivikossa voi olla hidasta kulkea painavan rinkan kanssa ja pahimmassa tapauksessa voi loukata jalkansa tai pahempaa. Matalampikin rakkakivikko voi käydä aika rankaksi esimerkiksi nilkoille pidemmän päälle.

Isommassa kivikossa voi joutua harppomaan yli metrinkin korkeudessa terävien kivenkärkien päälle astuen ja se ei ole kovin turvallinen tunne painava rinkka selässä, saatika kovassa tuulessa ja sateella.

Helppoa patikoitavaa; mönkijäuraa ja pitkokset

Myös aiemmin mainittu kasvillisuus vaikuttaa reittivalintoihin. Jos maastossa kasvaa tiheään varpukasveja, vaivaiskoivua ja ehkä katajapensaitakin, niin kilometrien kertyessä tällaisessa maastossa alkaa tavallista aiemmin jalat väsyä ihan vain siitä, että jalkoja joutuu joka askeleella nostamaan hieman ylemmäs ja/tai puskemaan jaloilla suoraan kasvillisuuden läpi. Ja kuten jo tuolla ylempänäkin tässä yhteydessä mainitsin, niin tässäkään yhteydessä jonkin lyhyen osuuden taittaminen tällaisessa maastossa ei ole mikään merkittävä hidaste, mutta pidemmässä juoksussa se vaikuttaa niin, että jos polkua kulkien sinun henkilökohtainen sietokykysi menee oman rinkkasi kanssa vaikkapa 20 km kohdalla, niin tällaisessa maastossa ei ehkä kannata suunnitella kulkevansa tuota samaa matkaa yhtä nopeasti ja vaivattomasti, koska jalat ovat varmasti väsyneitä vaikeakulkuisessa maastossa jo selvästi aiemmin.

Liian pehmeä maaperä myös uuvuttaa ja hidastaa. Tässä joutuu samalla tapaan nostelemaan jalkojaan enemmän. Vastaavasti liian kovalla maaperällä nilkat ja jalkapohjat voivat alkaa kiukuttelemaan. Optimaalinen maaperä patikointiin on siis tarpeeksi pehmeää, muttei kuitenkaan yhtään upottavaa. Siellä voi olla kasvillisuutta, muttei liian korkeaa tai tiheää.